— No, kenen ovat puut sitte, kysyin minä.
— Ne kuuluvat kanssa olevan meidän. Ne ovat kasvaneet tässä, ettei aurinko liiaksi kuumentaisi meitä, niin minulle on opetettu, täti Formica sanoi. — Toisinaan aurinko vetää eteensä vaipan. Silloin se ei näy lainkaan ja vaipan takana aurinko itkee, niin että alkaa tippua puihin ja maalle ja joka paikkaan. Silloinpa myös on hyvä, että meillä on puita, sillä ne pitävät oksansa talomme yli, niin etteivät kyyneleet valu huoneisiimme.
— Mutta minkä vuoksi aurinko itkee?
— Sitä en tiedä. Ehkä joku on ollut paha ja tuhma.
— Voimmeko mekin olla pahoja?
— Niin, tiedätkö Rufa, en oikein tiedä miten lie. Mutta kyllä kumminkin luulen, että aurinko meistä pitää. Nyt käykäämme edelleen. Ja sitte kävelimme. Mutta en voinut olla ajattelematta aurinkoa, meidän aurinkoamme, joka nauroi, niin että tuli lämmin, ja itki, kun joku oli paha, niin että kyyneleet virtasivat kaikkialle.
— Täti Formica, sanoin minä.
— Niin, Rufa, vastasi hän.
— Kuule sinä, minä en tahdo, että aurinko itk—
Mutta samassa tarttui täti Formica minuun ja nykäsi minut tiepuoleen.