— Alussa on kaikki vaikeaa, mutta aika kyllä opettaa, hän sanoi ja nauroi.
* * * * *
Nyt monet päivät kuluivat samaan tapaan. Hoitelin lapsia ja autoin täti Formicaa. Lapset muuttuivat koteloiksi ja koteloista tuli muurahaisia, jotka olivat saman näkösiä kuin täti Formica ja minä. Toisinaan tuumiskelin, mitä tuo hauska olisi, jota täti Formica oli minulle luvannut, ja ajattelin aurinkoa, josta hän oli puhunut, mutta tiesin, että kun täti Formica oli minulle jotakin luvannut, niin sen myös sain mankumatta ja senvuoksi odotin. Vihdoin tuli päivä, jolloin hän sanoi:
— Nyt, Rufa, aurinko paistaa kauniisti. Nyt lähdemme yhdessä retkelle. Juokse nyt edeltäkäsin lehmien luo ja lypsä varalta kupusi täyteen, jos ehkä tulisimme olemaan kauankin poissa. Siisti sitten itsesi jalkakammoillasi, niin lähdemme.
Ja niin me lähdimme. Mutta ei alas kellarikerrokseen eikä maareikiin tai käytäviin, vaan ensin ylös erääseen tornihuoneeseen ja siitä talon katolle. Siellä oli niin valosaa, että minun täytyi vaan kumartua ja taivuttaa päätäni, ettei niin pistäisi viiteen silmääni.
— Voitko nyt jo nähdä, täti Formica kysyi — niin seuraa minua! Kuljimme sitten alas katolta, pois talosta ja metsään. Täti Formica käveli edellä ja minä seurasi häntä. Ensin olin niin hämmästynyt kaikesta, että olin aivan hiljaa. Lopuksi minun kumminkin täytyi kysyä erästä asiaa, jota kauvan olin miettinyt.
— Missä aurinko on, täti Formica?
— Aurinko? Se on tuolla puitten latvojen välissä. Näetkös se tekee tänne meihin pitkiä siltoja, ja niitä myöten lentää lämpöä ja valoa tänne alas.
— Mutta missä aurinko on yöllä?
— Se kiipee kai maan sisään nukkumaan, luulen minä, sanoi täti Formica — mutta en minä tuota varmaan tiedä, tiedätkös Rufa. Mutta kaikilla vanhoilla muurahaisilla on tapana sanoa, että se on meidän aurinkomme ja että se on meille, kun se paistaa.