Silloin täti Formica nauroi ja sanoi:
— Unohdan aina että tiedät vielä niin vähäsen. Kas niin käy, kun vaan juoksee ja leikkii. Kupuhan on oma ruokakorisi ja maitopullo, joka sinulla on omassa kuoressasi. Kielellä sinun tulee imeä hunajamaitoa, säilyttää se kuvussasi ja viedä niille pienille valkosille. Siellä otat sen ulos kielelläsi ja annat niille syötäväksi.
Tiedän kyllä nyttemmin, että sinulla Biggi ja sinulla Gunni ei ole niin mukavia kupuja, vaan teidän täytyy kantaa ruokanne pulloissa ja koreissa.
Mutta täti Formica ja minä täytimme kupumme hunajamaidolla ja veimme sen poikasille. Heitä syöttäessämme täti Formica sanoi:
— Nyt sinun vielä tulee toimittaa muuan asia, ennenkuin saat käydä omia teitäsi. Ota nyt joka poikanen kauniisti syliisi ja vie se johonkin tornihuoneeseen. Huomaan auringon paistavan lämpimästi ja sulosesti, ja siitä poikaset pitävät.
Niin kannoimme heidät sitte, toisen toisensa jälkeen sinne ylös, ja sielläpä olikin hyvin hauskaa. En minä tietänyt, mitä täti Formica auringolla tarkotti, mutta en ilennyt alinomaa kysellä, vaan tuumin että koetan itse ottaa siitä selkoa. En nähnyt tornihuoneessa mitään, joka olisi voinut olla aurinko, mutta valosaa ja hupaista siellä oli.
— Nyt meidän pitää siistiä itsemme, sanoi täti Formica — ja sitte saat lähteä seikkailuille, kuten vaan haluat.
Samassa hän asettui yhdelle jalkaparille ja alkoi siistiä itseään niillä muilla neljällä — ensin jalat, sitte vatsan ja sitte rinnan. Sitte hän asettui kahdelle jalkaparille, taivutti pään ja harjasi sitä kaikin voimin. Hän väänteli ja kierteli itseään tuhansin tavoin ja kampasi ja silitti ja hieroi ja hankasi, kunnes oli niin hieno ja kiiltävä, että loisti ja kiilsi.
— Tee nyt samaten, hän sanoi.
Mutta luuletteko että minä osasin? Ei, kerta toisensa jälkeen kaaduin kumoon, enkä minä voinut lainkaan vääntää itseäni niin mukavasti ja somasti kuin täti Formica.