Hän meni sinne, jossa oli mitä minä köysiksi luulin. Niissä oli koko joukko pieniä, vihreitä palloja, joita täti Formica alkoi kosketella suurihmoillaan.
— Mitä tämä on, kysyin minä.
— Nehän ovat meidän lehmämme, rakas Rufa. Niiltä saamme hunajamaitoa.
Tule tänne ja maista.
— Mutta mitä sinä nyt sitten teet, täti Formica?
— Minä lypsän niitä. Tule tänne vaan.
Kun tulin paikalle, näin tuon pienen vihreän lehmän selässä pisaran kiiltävän ja kun pistin kieleni siihen, niin maistui se niin makealle ja hyvälle, että tahdoin vaan saada enemmän.
— Odota, niin kyllä saat, täti Formica sanoi ja alkoi silitellä ja taputella toista pientä lehmää siinä vieressä. Sillä oli selässä pari mukavaa tappia! Vähän hetken perästä herui hunajapisara esille, jonka sukkelasti imin.
— Kuinka hyvää se on ja kuinka kiltti sinä olet, täti Formica, sanoin ja heiluttelin suurihmoillani hänelle.
— Hyvä on, hyvä on, hän sanoi ja heilutteli vastaan.— Mutta nyt sinun pitää lypsää ja pistää kupuusi ja viedä pienokaisille, jotka eivät itse voi tulla tänne.
— Kupuuni, sanoin — kupu, mikä se on ja missä se on?