— Ehkä se on senvuoksi, kun aurinko itkee, sanoin.
— Niin ehkä, mutta sitä en tiedä, vastasi täti Formica. — Mutta nyt sinun pitää tulla katsomaan leijonakuoppaa, että toisella kertaa voisit olla varuillasi.
Ja täti Formica ja minä kiipesimme ylös kalliolle, nähdäksemme siitä kuopan.
— Lähelle ei saa mennä, täti Formica sanoi — sillä silloin leijona viskaa hiekkaa päällemme, niin että putoomme kuoppaan. Tuskin hän oli tämän sanonut, kun näin kokonaisen hiekkapilven lentävän kuopasta ja sattuvan muurahaisparkaan, joka kulki siitä ohi. Se sai koko hiekan päälleen ja vyöri alas.
— Tule ja auta, tule ja auta, huusin ja riensin alas niin sukkelasti kuin kuusi jalkaani saattoi liikkua.
Mutta ennenkuin olin pitkälle ennättänyt, oli täti Formica päälläni, heitti minut kumoon ja asettui päälleni. Näin vaan hampaansa, jotka olivat valmiit minua puremaan.
Täti Formica, huusin minä enkä uskaltanut liikuttaa itseäni — mitä ajattelet?
— Ajattelen ettei saa omin tahdoin mennä ja heittäytyä leijonan kitaan, sanoi täti Formica ja oli vakavan näkönen.
— Mutta se toinen muurahainen — se, joka putosi?
— Sitä ei kukaan enää voi auttaa, täti Formica sanoi ja näytti taas lempeältä ja ystävälliseltä. — Mutta nouse nyt, Rufa, sinä pieni raukka! Ehkä on parasta että palaamme kotiin taas tältä ensimäiseltä retkeltämme.