— Kielletty tie, kielletty tie!
— Kuka siellä huutaa, minä kysyin, mutta ei kukaan vastannut. Kuljin taas edelleen, mutta en ennättänyt astua kuin muutaman askeleen kun jalkani tarttui paksuun ja ilkeään limaan, joka oli tielläni. Sain ponnistella pitkän aikaa ennenkuin sain jalkani vapaaksi ja puhdistetuksi ja harjatuksi.
Käynpä pylvään toiselle puolelle, tuumin ja olin hiukan nolona kaikesta tästä. Ja kiersin, kiersin, mutta joka puolella oli limasta.
Voinhan ottaa pitkiä askelia, ei suinkaan sitä ole niin kovin paljon, ajattelin ja astuin rohkeasti paksuun limaan. Mutta siihenpä jäinkin. Juuri kun minun piti huutaa apua tuli täti Formica.
— Mutta Rufa kulta, missä sinä seisot, hän sanoi.
— Keskellä limaa, minä sanoin.
— Noh, ei ole niin vaarallista kuin näyttää, täti Formica sanoi ja nauroi. — Mutta pysy nyt hiljaa siksi kunnes tuon sinulle muutamia kiviä, joilla voi seistä, niin ettemme molemmat tartu, sillä silloin on pahempi.
Samalla hän juoksi alas ja ylös monet kerrat tuoden kiviä, jotka asetteli sillaksi. Siltaa myöten hän tuli luokseni ja alkoi hinata minua pois.
Miltä silloin näytin, tiedättekö, Biggi ja Gunni! Niin, olinpa ihan sellainen kuin tekin kun te kesällä olitte töhrinneet itsenne rannan savessa.
Täti Formica, auttaessaan minua siistimisessä ja harjaamisessa, kysyi eikö kukaan ollut varottanut minua kulkemasta edelleen.