— Kyllä, joku kyllä huusi: kielletty tie! — mutta siitä en huolinut, vastasin minä.
— Luulin varmasti että huutaisit minulle ja kysyisit minkätähden tie oli kielletty.
— Tahdoinpa kerran tulla omin neuvoin toimeen, ja niinpä kävikin hullusti, sanoin.
— No, parempi onni toisen kerran, täti Formica lohdutteli ystävällisesti ja vetäsi harjallaan viimeisen kerran.
Niinpä sitte kiipesimme alas tervapylväältä ja astuimme edelleen.
— Mitähän nyt keksisimme, sanoin minä.
— Onko mielestäsi tämä ollut hauskaa?
— Kyllä, kyllä, vastasin. — Mutta voikohan muilla olla yhtä hauskaa kuin meillä kahdella?
— Enpä tiedä, mutta miksei, täti Formica sanoi. — Kaikki mitä me näemme ja osotamme toisillemme ja jolle me nauramme, sehän on myös muita varten. Ja kaikki pienet muurahaiset ovat kai joskus pistäneet jalkansa tervavirtaan ja olleet sinun näkösiäsi, töhrääntyneitä ja noloja — jos tämä nyt oli niin hauskaa. Mutta nyt meidän täytyy hakea itsellemme vähän ruokaa, Rufa.
— Mennäänkö ehkä hakemaan lehmiä?