— En saa ovea auki, huusin minä.
— Niin jää sinne, missä olet, jää sinne missä olet, vastattiin.
— Emme täälläkään mitään saa, täti Formica, valitin minä ja kävin alakuloiseksi — ja nyt olen oikein nälkänen.
Mutta täti Formica vaan nauroi minulle ja sanoi:
— Tule tänne Rufa ja katso minkä tempun minä taidan.
— Kun tulin hänen luokseen, huomasin hänet täydessä puuhassa. Hän pureskeli ja pureskeli pientä torvea, joka kuului taloon, ja tuota pikaa hän oli purrut suuren reijän torven kylkeen.
— Tule nyt tänne, Rufa, pistä pääsi reikään ja juo.
Ja tiedättekö, Biggi ja Gunni, niin hyvää kuin silloin sain keltasesta talosta juodakseni, en ole koskaan sittemmin saanut. Koko ajan kuulin jonkun huutavan:
— Tyys, tyys! Ken syö hunajaani? Tyys, tyys! Mutta täti Formica, joka pysyi vieressäni, sanoi: — Juo vaan, Rufa, älä huoli siitä mitä he puhuvat. Eivät he niin pahaa tarkota kuin miltä kuuluu.
Käveltyämme hetkisen noilla keltasilla taloilla, täti Formica sanoi: