— Eipä aivan syyttä, sanoi täti Formica. — Mutta katso, katso, tuossa — tuossa — tuossa on eräs prinsessojamme. Riennä, riennä, viemme sen kotiin. Sukkelaan, sukkelaan, Rufa, tule pian! Ja täti Formica oli niin innoissaan, että kaikki jalkansa ja lankansa viipottivat ja vapisivat. Hän riensi tiehensä pienen prinsessan luo, joka näytti väsyneeltä ja yksinäiseltä. Päästyään luo täti Formica tervehti ja kumarsi ja niiasi monet kerrat, paljo syvemmin ja kohteliaammin kuin meillä ennen oli tapana.
— Rakas rouva kuningatar, hän sanoi — me autamme sinua, Rufa ja minä. — Rufa, tule tänne ja tervehdi, kuiskasi hän minulle — kumarra syvään, kumarra ja kysy, salliiko kuningatar sinun auttaa häntä kotiin.
— Tahtooko pieni prinsessa — sanoin.
— Rouva kuningatar, sinun pitää sanoman — hän on kuningatar nyt, kuiskasi täti Formica ja nykäsi minua.
— Saanko auttaa pientä rouva kuningatarta kotiin, kysyin ja kumarsin ja heilutin suurihmojani.
Puhuessamme, täti Formica ja minä, pienen väsyneen kuningattaren kera, tuli muuan sisaristamme ja hänkin kumarsi ja tervehti. Mutta tervehdittyään hän meni kuningattaren luo ja alkoi purra ja repiä jotakin kuningattaren selässä. Pieni kuningatar ei puhunut mitään, mutta huokasi niin syvään.
— Mitä sinä teet, huusin minä. — Hyi, hyi, hyi, kuinka olet paha, minä kirkasin, kun samassa näin että hän puri poikki kuningattaren siivet — hyi, hyi! Ja sitte juoksin hänen luokseen ja rupesin lyömään häntä jaloillani.
— Rufa, huusi täti Formica ja äänensä oli niin ankara, että heti taukosin lyömästä ja poistuin.
— Rufa rukka, täti Formica sanoi, ja olematta suuttunut hän taputteli minua suurihmoillaan. — Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että prinsessojen siivet ovat otettavat pois kun he saapuvat kotiin. Kerran he saavat lentää, mutta sitten ei enää koskaan. Katso Rufa, muurahaiskeossa siivet vaan likaantuisivat ja menisivät rikki. Eikö ole parempi että leikkaamme ne poikki, Rufa?
— En tiedä, en tiedä vähääkään, sanoin — mutta minusta me olemme niin pahoja noille kuningaslapsi raukoille.