— Ei Rufa, sitä emme tahdo olla. Emme koskaan unohda kuningaslasten lentäneen korkealle, jonne me emme milloinkaan voi päästä, ja senvuoksi olemme aina ystävällisiä ja kohteliaita heille ja hoitelemme heitä parhain tavoin. Tiedätkö Rufa, näin kerran kuningattaren, joka ei tahtonut palata kotiin, vaan sanoi, että hän aikoi pitää omaa taloutta. Ennenkuin hän meni maareikäänsä, asettui hän siivilleen ja väänsi ja kiersi itseään siksi kunnes itse sai siivet irtaantumaan. Siivet olisivat vaan vaivaksi ahertaessa jokapäiväisessä työssä, hän sanoi. Etkö ymmärrä nyt, Rufa, ettemme pahanilkisyydestä pure siipiä poikki. Eikä se ole niin vaarallista, jos tekeekin vähän kipeätä: Me muurahaiset emme saa hemmotella.
— En minä siitä välitä, tekeekö se kipeätä, minä sanoin — mutta siivethän olivat parasta, mitä heillä oli.
— Niin, siinä sinä olet oikeassa, Rufa, sanoi täti Formica — mutta parhainta, mitä omaa, sitä ei saa tahrata. — Mutta tule nyt, niin saat kantaa kuningattaren kekoon.
Ja niin me menimme kaikki kotiin hääpäivän illalla.
* * * * *
Kesän kaunein päivä oli nyt mennyt ja kuningaslapsilla oli ollut häälentonsa. Useimmat heistä eivät olleet koskaan saapuneet takaisin. Mutta kaikilta kotiin tulleilta kuningattarilta siivet purtiin poikki, aivan kuin täti Formican ja minun pieneltä kuningattarelta. Vaikka kyllä tiesin täti Formican olleen oikeassa, kävi minun kumminkin heitä kaikkia hyvin sääliksi ja kohdatessani heitä pesässä, pysähdyin aina ja kumarsin hyvin syvään ja ajattelin: sinä olet ollut prinsessa ja sinulla on ollut siivet, pieni kuningatar raukka. Ja sitte kumarsin taas, vaan en puhutellut heitä, sillä en luullut heidän siitä pitävän.
Eräänä päivänä olin yksinään metsässä ja olin joutunut hyvin kauvas, kun huomasin auringon alkavan ryömiä vaippansa taakse. Käännyin takasin että ehtisin kotiin ennenkuin tulisi pimeä, musta yö ja hyrskytyrsky. Minulla oli niin kiire, etten lainkaan ennättänyt katsoa muuanne — kiiruhdin vaan eteenpäin pää maata vasten. Siinä juostessani kuulin äkkiä oudon äänen ilmasta ja joku huusi:
— Pelastakaa itsenne, pelastakaa itsenne, pikkuolennot! Lentäkää ja ryömikää, lentäkää ja ryömikää!
Pysähdyin kysyäkseni mitä oli tapahtunut, mutta sillä, joka huusi, oli ollut kova kiire ja oli hävinnyt. Kun käännyin ja katsahdin taakseni, näin jotain outoa metsässä puitten välissä.
— Mitähän se lienee, tuumin ja kiipesin muutamaan pylvääseen nähdäkseni paremmin. Silloin näin jotakin, joka yhtaikaa pelästytti minua ja teki minun iloseksi.