Aurinko — aurinko oli pudonnut alas metsään. Siinä se nyt oli, aurinko, jota aina olin rakastanut.
Mutta samassa kuulin taas jonkun huutavan ylhäällä ilmassa:
— Pelastakaa, pelastakaa itsenne, pikkuolennot!
— Minkähän tähden ne huutavat noin — eivät suinkaan noin voi aurinkoa pelätä, ajattelin. — Juoksenpahan pian kotiin ilmottamaan täti Formicalle ja sitte palaamme yhdessä tänne auringon luo. Laskeuduin alas pylväältä ja rupesin juoksemaan. Lähestyessäni kekoa huusin jo pitkän matkan päästä:
— Täti Formica, täti Formica! Ja kun hän kuuli ääneni ja tuli vastaan, huusin hänelle:
— Täti Formica, aurinko on pudonnut metsään, olen sen itse nähnyt:
— Aurinko? Onko se pudonnut? Mitä sanot?
— Niin, niin, olen sen nähnyt. Se on metsässä aivan tässä lähellä.
— Mutta Rufa, täti Formica sanoi — katso nyt ylöspäin!
— Mihin? Mihin minun pitäisi katsoa?