— Mikä on tapahtunut, huudettiin takasin kaikilta tahoilta.
— En vielä tiedä, mutta ilman kansa lentää pakoon ja huutaa maakansaa pelastumaan.
— Silloin vaara on tarjona. Kaikki lapset, munat ja kotelot ovat heti vietävät maahuoneisiin ja parasta on että kaikki muutkin pysytteleikse siellä.
Alkoipa nyt aika työ, kantaminen ja hinaaminen. Kaikki muurahaiset olivat turvassa, mutta silloin kuiskasin täti Formicalle:
— Emmekö lähde ottamaan selkoa siitä mitä on tapahtunut.
— Lähdetään vaan, täti Formica sanoi — lähdetään.
Niinpä lähdimme keosta ja kiipesimme erääseen puuhun. Ja siitä näimme molemmat auringon metsässä. Mutta se oli kasvanut hirmuisesti siitä kun ensiksi sen näin. Se oli kamalan ja pelottavan näkönen ja siitä kuului hirveä huuto ja pauhina.
— Mitä se on, kysyin vapisten — koska se ei ole aurinko?
— Se on se »punanen kukka», ja kaikki elämä metsässä ja ilmassa kauhistuu, kun se kohoo maasta. Se syö kaikki ja kaikkia, eläimiä, ihmisiä ja kasveja, eikä se tule koskaan kylläiseksi, sillä kuta enemmän se syö, sitä suuremmaksi ja nälkäsemmäksi se käy. Tule nyt, Rufa, tule pian, pian, meidän täytyy kotiin ja piiloutua syvästi maahan, muuten tuho meidät perii. Ja täti Formica sysäsi minua ja sitte aloimme molemmat juosta. Samassa kuulimme uusia ääniä metsässä ja katsahtaessani ylös, näin useita suuria puita, jotka vavahtivat ja horjuivat ja kaatuivat.
— Mikä nyt taas on, kuiskasin hiljaa — eihän punanen kukka vielä ole ennättänyt niiden luo. Minkävuoksi ne kaatuvat?