— Katso, katso, kuiskasi täti Formica minulle — ne ovat ihmisiä. Ne ne ovat, jotka purevat puut poikki terävillä etujaloillaan.
— Mutta minkävuoksi?
— Enpä tiedä. Mutta näetkö, näetkö Rufa, punanen kukka ryntää ihmisten päälle. Katso — nyt ne alkavat kaivaa suuria käytäviä maahan puolustukseksi. Tiedätkö Rufa, ne koettavat tappaa punasen kukan nälällä. Se ei elä, jollei se koko ajan syö ja syö, ja nyt se ei pääse mihinkään käsiksi, kun puut ovat poissa ja tuo syvä käytävä on kaivettu maahan. Ihmiset pelastavat meidät, ihmiset pelastavat meidät, täti Formica huusi ja oli aivan suunniltaan.
Hän oli aivan unohtanut pelkonsa ja että meidän piti juosta kotiin. Niinpä sitte pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Punanen kukka laihtui todellakin ja sen ääni heikontui yhä. Uskoimme jo kaiken vaaran olevan ohi. Mutta samassa tuli vahva ilmanpuuska ja heti punanen kukka nielasi niin paljo ilmaa, että se kasvoi ja suureni niin että ihmiset alkoivat juosta meihin päin.
— Nyt meidän täytyy alas, pian, pian, jos lainkaan enää ennätämme, sanoi täti Formica.
Ja me juoksimme.
— Syökö se ilmaa myös, kysyin juostessamme.
— Kyllä, kyllä, kaikkea se syö, täti Formica sanoi — kaikkia, meidät myös, ellemme kiiruhda.
Juostuamme kappaleen, huomasin maan täynnä pakenevia. Muutamat huokasivat ja ruikuttivat:
— Poikaseni, poikaseni — missä ovat poikaseni?