Toiset hätistivät lapsia edessään ja huusivat:
— Rientäkää, rientäkää, lapsukaiset!
Kaikki juoksimme, suuret ja pienet, eikä kukaan ajatellut tehdä toiselle pahaa. Ilmassa oli myös levotonta ja surua. Siinä ne räpyttelivät ja lensivät ja valittivat kilpaa. Yhä kuumemmaksi ja kuumemmaksi kävi, ja punanen kukka viskasi päällemme mustia pilviä, huumatakseen ja eksyttääkseen meitä. Toisinaan sinkoili punasesta kukasta pieniä siemeniä sekaamme ja mihin ne putosivat, siinä kasvoi pieni loistava, kuuma ja vaarallinen poikanen.
— Täti Formica, kuiskasin — olen niin väsynyt ja on niin kuuma. Enpä jaksa enää.
— Mutta sinun täytyy, täti Formica sanoi ja alkoi juosta takanani. Joka kerta kun vauhtia vähän hiljenin, sysäsi hän minua ja huusi:
— Parempi vauhti, Rufa — älä lannistu! Ja juoksimme ja juoksimme.
— Miksemme koskaan tule kekoon, ähkin minä.
— Olemme sekasorrossa juosseet väärään, täti Formica sanoi. — Tuulen että meidän täytyy missä hyvänsä kaivautua maahan. Kunpahan kerkiäisimme tarpeeksi syvään voidaksemme pelastua. Se syöpyy syvään maan sisään sekin, tuo kauhea punanen kukka.
Niinpä pysähdyimme ja aloimme kaivaa ja purra ja repiä maata päästäksemme sen sisään. Mutta hitaasti se kävi ja punanen kukka läheni yhä. Ihmiset tosin vielä olivat sen ja meidän välillä ja purivat puita poikki ja kalvoivat käytäviä, mutta emme enää uskoneet että ne voisivat pelastaa itseään tai meitä. Silloin kuulimme huminan, jonka hyvin tunsimme, ja samassa syöksyi auringosta kyynelvirta, niin väkevä ja raju, että se tempasi meidät mukanaan. Kohiseva virta nieli minutkin enkä enää tiennyt mitään. Kun heräsin huomasin vieressäni jonkun, joka nuoleksi ja silitti ja hieroi minua. Tietysti se oli täti Formica, joka oli vetänyt minut kyyneljärvestä, jossa muuten olisin hukkunut.
— Missä punanen kukka on, sanoin minä, heti kun osasin puhua.