— Poissa, täti Formica vastasi. — Sade on niellyt sen ja kaikki sen pienokaiset. Ne ovat kaikki tyyni kuolleet.
— Ja ihmiset ja kaikki muut?
— Kai he ovat piiloutuneet niinkuin mekin, mutta kyllä he tulevat taas esille, kun aurinko alkaa paistaa.
— Mutta kuule, täti Formica, ihmisethän tahtoivat pelastaa metsän ja meidät.
— Niin, kyllä he sitä tahtoivat.
— Mutta sittenpähän he eivät olekaan niin pahoja, kuin luulimme.
— Ei, mutta tiedätkö, Rufa, on niin vaikea ymmärtää heitä, kun on niin pieni kuin sinä ja minä. Ja ehkä ihmiset puolestaan ovat liian suuria meitä ymmärtääkseen.
— Ehkä niin on. Mutta nytpä luulen tietäväni, mitä aurinko tarkoitti, puhuessaan minulle.
— No, mitä sitte?
— Et saa heti ajatella pahaa muista. Sinun pitää miettiä, miettiä tarkasti ja olla lempeä ja kiltti. Etkö sinäkin usko auringon tahtovan niin?