— Kyllä, sitä kyllä voin uskoa, täti Formica sanoi ja jatkoi hieromistaan.
— Kiitos, kiitos, täti Formica, nyt voin hyvin, sanoin minä ja niin juoksimme molemmat kekoon.
* * * * *
— Rufa, Rufa, täti Formica huusi minulle eräänä päivänä, vähän aikaa tuon kamalan punasen päivän perästä — tule mukaani; lähdemme metsästämään.
— Metsästämään, sanoin — siinä en ole ennen ollut muassa.
— Sen vuoksi onkin juuri nyt aika että opit senkin, täti Formica sanoi. — Näetkös, tuon pitkän yön pian saapuessa meidän täytyy olla lihavia ja kylläisiä, muuten emme jaksa sitä kestää, ja sen vuoksi ei ole kylliksi, että maistelemme vaan hunajakastetta ja makeisia. Nyt meidän täytyy hankkia itsellemme voimakasta liharuokaa. Tuolla metsässä on riistaa kaikenlasta.
— Mutta silloinhan me olemme aivan samallaiset kuin muurahaisleijona, sanoin kauhistuneena.
— Kyllä, sanoi täti Formica — kyllä me olemme kaikki samallaiset, mutta toisinaan unohdamme sen.
— Kaivammeko niinkuin leijona kuoppia ja väijymme niissä, sanoin vähän aikaa käveltyämme.
— Eipä niin, sanoi täti Formica — me pyydystämme toisin tavoin me. Kelvatakseen meidän retkillämme täytyy olla nopea ja rohkea ja vahvoilla hampailla varustettu. Ja muista että sinulla on muurahaishappoa takaruumiissasi. Ensin sinun tulee purra ja sitte ruiskuttaa muurahaishappoa haavaan, sillä silloin saaliisi helposti ja mukavasti käy hervottomaksi.