— Mutta mitä sitte metsästämme, kysyin.
— Kaikki, mihin pystymme on meidän, ja muurahainen, Rufa, ei ole pelkuri.
— Ei, ei olekaan, sanoin minä.
— Katsoppas nyt, Rufa, näin se käy, huusi täti Formica ja ryntäsi samassa ison kuoriaisen niskaan, puri siihen itsensä kiinni ja taipui kuin kaari. Kuoriainen ravisteli ja juoksi pakoon, mutta täti Formica pysyi kiinni. Miten kuoriainen väänteli ja käänteli itseään, teki se äkkiä korkean hypyn ilmaan. Molemmat putosivat ja lensivät eri tahoille. — Nyt se pääsee karkuun, tuumin. Mutta eipäs, täti Formica oli taas jaloillaan ja juoksi sen perästä ja niin he alkoivat taas. Vähän aikaa kuoriainen oli paikoillaan ja täti Formica huusi minulle:
— Tule tänne, Rufa, nyt viemme sen kotiin.
— Mitä tämä on, kysyin minä hinatessamme sitä tietä pitkin.
— Se on seppä, sanoi täti Formica. — Etkö nähnyt kuinka se napsautti korkealle ilmaan ja minä selässä.
— Kyllä, vastasin siihen. — Mutta eikö tuo ollut vähän vaarallista sinullekin?
— Kyllä varmaan, mutta tiedätkö Rufa, semmosta ei ajattele. Eihän tämä seppäkään ollut peloissaan. Sellaisia me olemme kaikki metsästystuulella. Tiedätkö, olenpa kerran taistellut itse Bombuksen kanssa. Se lensi korkealle ilmaan ja hörisi ja pörisi, niin että olin aivan pyörryksissäni ja kuuro. Olinpa lähellä hukkua, mutta viime hetkellä ruiskutin siihen niin paljo muurahaishappoa, että se huumaantui ja putosi maahan. Sitte veimme sen kekoon. — Mutta tiedätkö, Rufa, vietyämme kotiin tämän sepän, lähdemme taas metsään seikkailuille. Haluatko?
— Kyllä mielelläni, täti Formica.