— No mitä saamme kuulla?
— Olemme niin monta, niin monta, niin monta.
— Mutta senhän näemme, ei teidän ole pakko sitä ehtimiseen toistaa. Monta teitä on, mutta mitä te taidatte? Ei teistä saa selvää, sanoin minä.
— Me, me teemme työtä koko metsän hyväksi; ilman meitä kaikki kuolisivat, komeat puut, iloset kukat ja tekin, ja tekin.
— Jaarittelette turhia, sanoi täti Formica ja suuttui — me kumminkin teemme työtä itsemme ja lapsiemme hyväksi. Mitähän suurtöitä te tekisitte?
— Me juomme, me juomme enemmän kuin kukaan muu, juomme itsemme lihaviksi ja pulleiksi.
— Niin, luulenpa kyllä että olette ahneemmat kuin muut, sanoi täti
Formica, joka vielä oli suutuksissaan heidän kehumisestaan.
— Ahneemmat, sanoi eräs sammal, jonka lakilla peitetty pää kurotti hirveän pitkän, ohuen kaulan päässä — ahneemmat, sanot sinä, mutta kuka sitten on ahne, kun kuiva aika tulee? Kyllä silloin kaikki imevät meitä niin että olemme kuin kuivat rihmat, eivätkä ne sittenkään saa tarpeekseen. Joka säästää, sillä on, sanotaan, mutta mitä me olemme säästämässä, sitä koko metsä on riistämässä. Eikä kukaan kiittää ymmärrä.
Ja kaikki he taas kohottivat äänensä.
— Meitä on niin monta, niin monta!