Heidän huutaessaan, täti Formica ja minä livahdimme tiehemme. Vähän olimme hämillään, sillä emme tienneet, eivätkö he hyvinkin olisi oikeassa.
Vähän ajan kuluttua tulimme jälleen sammalpeitteen luo, mutta tällä paikalla sammaleet olivat Valkosia ja muutenkin toisellaisia kuin edelliset. Varoin alkamasta niiden kanssa pakinoida, kuiskasin vaan hiljaa täti Formicalle:
— Nämä eivät näy jaksavan juoda kaikkea, minkä saavat, sillä tässä on hyvin kosteata.
Mutta olivatpa kuulleet mitä sanoin, sillä kaikkialta huudettiin:
— Kosteata, kosteata, vaan mitä luulet tulevan, jos meitä ei olisi tässä vartioimassa? Tulva tulisi, ja kaikki hukkuisitte, kaikki, kaikki!
Emme vastanneet mitään, vaan kiiruhdimme edelleen.
— Katso nyt eteesi miten astut, täti Formica sanoi — ja jos näet jotakin punasta ja makeata, niin varo. Vähäsen kuljettua näin todella jotain punasta vivahtavan edessäni ja huusin täti Formicaa.
— Niin, tätäpä juuri tarkotin, hän sanoi. —Nyt menemme aivan lähelle ja istumme odottamaan, niin saamme nähdä mitä tapahtuu.
— Uskaltaako sen kanssa puhua, kysyin.
— Kysy vaan, täti Formica sanoi — mutta älä anna itseäsi narrata!