— Miksi sinua sanotaan?
— Kihokki minä olen, pikku Rufa.
— Täti Formica, se tuntee minut, ja sillä on niin lystikäs nimi.
— Niin, kun itse saa sanoa, täti Formica mutisi.
— Minkä vuoksi sinulla on neulasia lehdilläsi? Näyttää vaaralliselta,
Kihokki.
— Etkö näe, että ne ovat punaisia helmiä rihmojen päissä, ja joka helmessä loistaa kaunis pisara. Se se hyvälle maistuisi. Ole niin hyvä!
— Täti Formica, kuiskasin — se pyytää minua maistamaan.
— Muistatko tervakkoa, Rufa, täti Formica kysyi,
— Kyllä, kyllä, minä sanoin ja käännyin taas Kihokin puoleen.
— Ei kiitosta, kai hunajasi olisi jo aikoja sitte lopussa, kun sinulla se ei ole paremmin säilytettynä, jos siinä ei olisi vikaa.