— Katsos vain, katsos vain, kuinka viisas olet olevinasi, sinä pikku, Kihokki nauroi. — Mutta hiukan kohteliaampi voisit olla, kun sinulle hyvästä sydämestä tarjotaan.
— Niinpä olisinkin, kun vaan tietäisin että hyvästä sydämestä minulle tarjoot, mutta pelkään että tahdot vaan narrata minut johonkin, jota myöhemmin saisin katua.
Silloin Kihokki nauroi juonikkaasti ja nyökkäsi:
— Niin, niin, pikku ystävä, ole vaan aina varovainen ja katso eteesi, niin kyllä sinun hyvin käy mailmassa. Ja sillä hän kääntyi minusta pois.
— Täti Formica, sanoin — Kihokki on hyvin hauska.
— Jäämme tähän odottamaan ja näkemään, täti Formica sanoi.
Tuskin oli hän tämän sanonut, niin ilmassa suhisi jotakin, ja ennenkuin ennätin virkata mitään, oli pieni kärpänen istahtanut Kihokin lehdelle.
Mutta nyt olisitte nähneet, Gunni ja Biggi, kuinka kävi. Pahemmin kuin minulle tervavirrassa. Hunaja ei ollutkaan hunajaa, vaan pelkkää limaa, joka imeytyi kiinni eikä päästänyt pois sitä joka sinne oli uskaltanut. Eikä Kihokin helmet olleet punasia, varrellisia helmiä, vaan julmia raatelukoukkuja, jotka hitaasti painuivat yhteen. Koko lehti teki samoin ja sulki kärpäsen väliinsä niinkuin iso koura. Siinä se nyt oli satimessa.
— Hyi, hyi, Kihokki, mitä teetkään, huusin.
Mutta se ei vastannut mitään.