— Kihokki, Kihokki, miksi noin teet, sanoin vieläkin kerran.
— Minä syön, senhän voit ymmärtää. Näkisit juureni, miten pienet ja heikot ne ovat, ja jos tietäisit kuinka tässä on laiha maa, niin ymmärtäisit, että näkisin nälkää, ellei minulla olisi tämä konsti. Muutaman päivän perästä levitän taas punasen mesikämmeneni. Silloin se on kuiva ja kärpäsestä on jäljellä vaan vähänen kuori. Sen tuuli siivoo pois. Sitten puserran esille kirkkaita pisaroita helmien ympärille, ja olen valmis uutta pyydystämään. Eikö sinusta tämä ole hauska metsästystapa, Kihokki myhäili.
— Enpä tiedä kenen metsästystapa on parempi, muurahaisleijonan vai sinun.
— Vai omasi, Kihokki sanoi.
— Vai omani niin, sanoin hiukan arvelevana ja käännyin sitten täti
Formican puoleen.
— Kuljemmeko edelleen nyt?
— Niin, varmaan teemme sen, täti Formica sanoi.
— Minua aivan jo väsyttää tuo Kihokin jaaritus.
— Hyvästi sinä pikku Rufa, huusi Kihokki jälkeemme.
Nyökkäsin päätäni ja niiasin ja juoksin sitten jäljessä, täti Formican kiitäessä edellä.