Yritin uudelleen, mutta joka kerta kun olin tarttua toukkaan, niin se samalla katosi:
— Minne ihmeeseen ne katoovat, kysyin aivan epätoivoisena.
Hän nauroi ja sanoi:
— Pysy tässä hiljaa ja tähystä ylöspäin minne minä menen, niin saat jotakin nähdä. Ja nyt täti Formica kiipesi vähä ylemmä.
— Huomaa nyt, hän sanoi, ja samassa näin pienen perhostoukan hiljaa ja kauniisti laskeuvan alas ilmassa.
— Täti Formica, huusin — se ei putoa ilmassa — se ei putoa, niinkuin sinä ja minä.
— Etkö näe, täti Formica sanoi tullessaan taas alaspäin — että se kehrää itselleen langan, jolla se kiipee. Kuta enemmän se kehrää, sitä lähemmä maata se joutuu, ja kun se tahtoo päästä ylös jälleen, niin se kerii lankansa pieneksi keräksi. Etkö muista, Rufa, että meidän omat lapsemme myös voivat kehrätä alahuulestaan?
— Mutta tuota olisi hyvin hauska osata, minä sanoin — katso, miten se keijuu ja kiikkuu.
— No, ei meidänkään ole niin huonosti laita, sillä me voimme laskeutua varsin korkealta vahingottamatta itseämme, täti Formica sanoi.
— Niin, onpa totta, onpa totta se, sanoin minä innoissani. — Katsos tänne, täti Formica, tästä minä hyppään.