Ja samassa laskin irti ja putosin. Kuulin täti Formican huutavan. —
Rufa, Rufa — mutta olipa liian myöhästä.
Ennenkuin saavuin maahan, kohtasin jotakin, johon paikalla tartuin kiinni, sillä olin hiukaan pyörryksissäni ja peloissani putoamisesta. Se ottikin niin pehmeästi vastaan ja keinui niin hauskasti. Katsoessani ympärilleni, huomasin, että se missä olin, oli hieno kudos, tehty kehruulangoista. Vähän tahmeat nuo langat olivat ja tuntuivat ilkeiltä, mutta muuten siinä oli hauska keinua. Olin juuri huutamaisillani täti Formicalle että minullapa oli yhtä hauskaa kuin tuolla pienellä perhostoukalla, kun sain nähdäkseni jotakin kauheata. En tiennyt mitä se oli ja kauhistuksissani en voinut erottaa minkä näkönen se oli; sen vaan ymmärsin, että jotakin kauheata se oli. Rupesin heti ruiskuttamaan happoa, niin että olin kuin pilvessä. Päästäkseni pian pois, rupesin repimään ja puremaan ja särkemään kudosta, joka minusta ei enää ollut niinkään hauska, ja joka kerta kun hirviö liikahti, ruiskutin happoa sitä vastaan. Silloinpa huomasin kumman. Tuo musta ja valkea peto puri myös poikki kudoksen säikeitä, näytti siltä kuin se olisi tahtonut päästä minusta vapaaksi. Sen nähtyä, muutuin taas rohkeaksi. — Tuo varmaan minua pelkää, arvelin ja rauhotuinpa kokonaan. Vähän aikaa työskenneltyämme molemmat lankojen repimisessä, irtaantui se osa kudosta, jossa minä olin, ja putosin maahan. Siinä tapasin taas täti Formican, joka oli hyvin levoton.
— Kuinka on laitasi, hän kysyi kiihkeästi.
— Hyvin vaan, minä sanoin. — Tiedätkö, tuo musta ja valkea pelkäsi minua.
— Sepä onneksi sinulle, sillä tiedätkö, Rufa, tuon mustan ja valkean kanssa ei ole leikkimistä. Jos sinulla on happoa, niin sillä on myrkkyä. Etkö nähnyt myrkkykoukkuja. Jos olisitte joutuneet taisteluun, niin pelkään, että hullusti olisi sinun käynyt. Tuo musta ja valkea oli ristihämähäkki Epeira, ja jos tuntisit sen paremmin et puhuisi noin ajattelemattomasti.
— Mistä Epeira on saanut verkkonsa, kysyin minä, oltuamme vähän aikaa puhumatta.
— Se on itse tehnyt sen ja taitavasti se kutoo, täytyy myöntää, täti Formica sanoi. — Minusta kyllä olisi nurinkurista kutoa langoilla, jotka eivät lähde alahuulesta kuten meillä.
— Mistä sitten Epeiran langat lähtevät?
— Takaruumiin kärjestä, voitko ajatella. Hyvin epämukavaa se lienee.
Mutta taitava se on kutomaan, sen ymmärtää. Tarttuihan vaarallinen
Rufakin verkkoon, täti Formica sanoi ja katsoi minuun hymyillen.
— Kyllä ensin pelkäsin, sanoin minä vähän häpeissäni — mutta kun huomasin sen tahtovan päästä minusta, niin —