— Niin rohkeus kasvoi, voin ymmärtää, täti Formica sanoi ja taputteli minua suurihmoillaan.
— Minne nyt menemme, minä kysyin.
— Nyt palaamme kotiin, kun ensin olemme olleet tässä puussa ja lypsäneet lehmiä.
Juoksimme kaunista valkopintaista runkoa ylös ja hauskat, vihreät liput liehuivat kaikilla suunnilla. Äkkiä täti Formica pysähtyi:
— Rufa, hän sanoi — joudu tänne. Näetkö jotain?
— Kyllä, näenpä kaikellaista — lehtiä ja oksia ja täti Formican ja —
— Vaan etkö näe jotain muuta — jotain outoa?
Koetin tirkistää ja tunnustella joka puolelle, mutta mitään outoa en erottanut.
— No, mutta Rufa, mitä tämä sitten on, täti Formica kysyi ja tunnusteli suurihmoillaan sitä mitä hän tarkotti.
— Oksa se on.