— Oletko varma, Rufa?
— Niin, kyllä minä uskon että se on oksa tai jotain, joka on olevinaan oksa.
— Joka on olevinaan — niin, joka on olevinaan oksa, sepä on oikein sanottu, täti Formica sanoi. — Istukaamme tässä aivan liikkumatta ja hiljaa, niin saamme nähdä mitä oksa aikoo tehdä.
Kauan saimme odottaa, mutta senhän voi käsittää edeltäpäin, etteivät oksat heti näytä kaikkia konstejaan ja kujeitaan. Mutta miten olikaan, oksa alkoi heilua — ensin hitaasti ja varovasti, mutta sitte niinkuin kovimmassa myrskyssä. En uskaltanut sanaakaan sanoa istuessani siinä täti Formican vieressä, ja vaikka tunsin, että hän vapisi — metsästysinnosta, luulen — niin hän pysyi kumminkin aivan hiljaa antaakseen minun nähdä. Vihdoin oksa taipui kaareksi ja alkoi kävellä. Kaaresta se muuttui suoraksi tikuksi ja tikusta kaareksi, mutta kävellä se osasi eikä niinkään huonosti.
— Kuka se on — kuka se on, täti Formica, kysyin minä.
Vaan en ennättänyt saada vastausta, ennenkuin se oksa, jolla me olimme, nytkähti niin äkkiä ja arvaamatta, että täti Formica ja minä saimme tehdä pitkän matkan ilmassa, ennenkuin jouduimme maahan puun alla.
— Mitä tämä oli, kysyin aivan pyörryksissäni.
Täti Formica ravisteli itseään, ojenteli jalkojaan ja heilutti suurihmojaan tunteakseen oliko kaikki tallella.
— Olenpa vähän liian vanha tällaisille matkoille, hän sanoi sitte — mutta hyvinhän kuitenkin kävi. Ja sitten hän purskahti nauruun.
— Miksi naurat, sano, miksi naurat, täti Formica, kysyin minä enkä tietänyt mitä ajatella, kun en saanut vastausta.