— Naura sinäkin, Rufa, naura mukana, parempaa emme voi, kun olemme olleet niin tyhmät. Vanha täti Formica oli antanut narrata itsensä oikein perinpohjin.
Ja niin hän nauroi taas ja minä myös, vaikka en vielä mitään ymmärtänyt.
— Muistatko Rufa, täti Formica sanoi hetken kuluttua — kuinka istuimme, ennenkuin teimme kuperkeikan?
— Kyllä, minä sanoin — istuimme pienellä oksalla ja katselimme — niin, mitä me katselimme?
— Se oli Koivumittari, Rufa. Mutta minkä vuoksi luulet että putosimme maahan?
— Tuuli kai heilutti äkkiä puuta, luulen minä.
— Ei, Rufa, ei ollut se tuuli — mieti tarkemmin.
— Et kai tarkota? —
— Niin varmaan, sitä juuri tarkotan. Istuimme aivan kauniisti eräällä Koivumittarilla ja katselimme toista. Ja meidän mittarimme tahtoi myös lähteä kävelylle, kun se ei luullut vaarassa olevansa, niin hiljaa kun me olimme istuneet.
Ja täti Formica purskahti taas nauruun.