— Nyt olen varmaan nauranut vuosinauruni, hän sanoi, kun aivan väsähtyneinä käännyimme kotiinpäin.
* * * * *
Monta päivää oli kulunut viimeisen seikkailumme jälkeen kun täti
Formica eräänä päivänä tuli luokseni. Hän näytti hyvin huolestuneelta.
— Tiedätkö, Rufa, hän sanoi — näyttää siltä kuin saisimme sodan vielä tänä kesänä.
— Mitä sota on, kysyin minä.
— Lyödä ja purra ja ruiskuttaa myrkkyä ja ryövätä ja tappaa.
— Hyi, täti Formica, miten rumasti puhutkaan.
— Mutta totta se on, Rufa, sitä on sota.
— Vaan et sinä enkä minä tahdo tehdä niin, sanoppas?
— Ei, en minä tahdo tehdä niin, ainakaan nyt, mutta ehkä huomenna jo täytyy, täti Formica sanoi hitaasti ja vakavasti.