— Ketä vastaan sitten sotisimme, minä kysyin.
— Etkö ole huomannut, ketkä ovat tunkeutuneet meidän alueellemme näinä viime päivinä, ketkä ovat lypsäneet lehmämme ja haavottaneet ja tappaneet useita ystäviämme. Sen ovat tehneet nuo punaset rosvot.
— Mutta nehän ovat aivan pienet, minä sanoin.
— Pienet kyllä, mutta sitä vaarallisemmat, niinkuin pian saat huomata, täti Formica vastasi.
Ja pian sain sen huomata, sillä jo parin päivän perästä alkoi sota toden perään. Pienet, punaset viholais-muurahaiset marssivat meitä vastaan ja meidän täytyi mennä heitä vastaan puolustamaan kekoamme, lapsiamme ja itseämme. Kaksi päivää kesti taistelu ja meidän täytyi lähettää kekoon hakemaan avuksi toinen apujoukko toisensa jälkeen. En tahdo kertoakaan, miltä näytti, kun kaikki oli lopussa. Kauheata vaan oli. Nuo peljättävät punaset lopettivat taistelun vaan sillä ehdolla, että he saisivat useita lehmälaumoja, jotka kuuluivat meille. Ja meidän oli pakko sallia heidän ne ottaa. Sitten rupesimme kiiruusti kuljettamaan kotiin kaikkia haavottuneita raukkoja, niin että niitä keossa mitä paraimmin hoidettaisiin. Ja kuolleet me kannoimme kuolleitten luo. Kaikki kuolleet ystävämme asuvat näet yhdessä, pienissä maakoloissa.
— Niinkuin me kaikki olemme kerran maasta ryömineet esille, niin ryömimme jälleen maahan takaisin, täti Formica sanoi.
— Missä aurinko on ollut näinä kauheina päivinä, kysyin minä lopetettuamme haavottuneiden ja kuolleiden kuljetuksen.
— Enpä tiedä, täti Formica sanoi väsyneenä — en ole muuta nähnyt kuin punasta, punasta —.
— En minäkään tiedä, minä sanoin. — Mutta ellei se nyt ole itkenyt meidän tähtemme, niin enpä tiedä milloin sen pitäisi tehdä sitä.
— Kohta, Rufa, saapuu se pitkä yö, josta olen puhunut, sanoi täti
Formica kerran kauan sodan jälkeen.