— Ja tiedätkö mitä mielestäni meidän nyt olisi tehtävä?
— No, mitä haluaisit, minä kysyin.
— Haluaisin että lähtisimme pitkälle kävelylle tervehtimään muita olentoja ja näkemään miten ne valmistautuvat yötä varten. Etkö tahdo, Rufa.
— Kyllä, minä sanoin.
— Niin saamme myös sulosemman muiston kun vaivumme uneen, täti Formica lisäsi ikäänkuin itsekseen.
Olimme kulkeneet pitkän matkan, kun huomasin olevamme paikalla, jota en ollut ennen milloinkaan nähnyt.
— Minne aiot mennä, täti Formica, kysyin.
— Olenpa ajatellut, että kerrankin menisimme tuonne niityn ja puutarhan puolelle. Katso, siinä metsä loppuu. Ja tässä on heti muuan, jonka kanssa voit alkaa tarinoida. Joudu, niin kiiruhdamme taloihin.
Niinpä juoksimme sukkelasti vartta pitkin ylös kunnes tulimme taloille, jotka olivat hiehkurassa ja joiden ovet olivat avoinna. Ne näyttivät hyvin vieraanvaraisilta. Astuin suurelle vihreälle lehdelle kiehkuran alla ja kurkistin erääseen taloon. Toinen ovipuolisko kaareutui Valkosena, hienona kattona talon neiti Emin ja hänen neljän hedeveljensä yli. Mutta hiukan kumarassa heidän täytyi seistä.
— Mitä sukua pieni neiti on ja teidän neljä hedeveljeänne, kysyin kohteliaasti.