— Peipin sukua, kaikki viisi vastasivat.
— Ja se on vanhaa, hyvää sukua, pieni neiti sanoi.
— Varhain nousemme ylös ja myöhään menemme levolle, huusivat molemmat pitkät heteet.
— Mutta niinpä ovatkin varastohuoneet täynnä kesän parainta ruokaa, kun tulee yö ja tuo pitkä uni, lisäsivät molemmat lyhyet.
— No, miten teidän käy, kun yö tulee, kysyin.
— Me — me kuihdumme ja vartemme ja lehtemme lakastuvat myös, mutta tuossa lämpöisessä ihanassa maassa nukkuu maanalainen vartemme kaikkine aarteineen, jotka pitkän kesän kuluessa olemme keränneet. Ja kevään tullessa, nousee sukumme taas nuorena ja aamuvirkkuna maasta. Niin meillä on, Rufa, mutta mitä luulet meillä olevan talon pohjalla? Tiedätkö?
— En, sanoin minä.
— Siellä on pieniä munia, pieniä munia, jotka muuttuvat siemeniksi ja jotka saavat nukkua maassa koko yön ja heräävät ja kasvavat keväällä.
— Kuka auttaa niitä pieniä keväällä, kun ne heräävät, kysyin minä ajatellen miten me hoitelimme lapsiamme, niiden ryömiessä ulos munista.
— Auttaa niitä, neiti Emi sanoi ja näytti arvelevalta. — Sitä emme ole ajatelleet.