— No, mutta pikku sisar, pikku sisar, huusivat heteet — nehän saavat evästä mukaansa.
— Niin, niin, sanoi neiti Emi — sitä ne kyllä saavat, mutta Rufa kysyi, kuka niitä auttaa. — Mutta nytpä tiedän. Maa pitää ne sylissään, sade hiipii niiden luo, ilma hyväilee niitä ja aurinko lämmittää niitä ja houkuttelee ne ylös — korkeammalle ylös. Niin on, neiti Emi sanoi ja nyökkäsi ilosesti.
— Niin on, niin on, kaikki heteet huusivat kilpaa.
— Ne ovat hyviä hoitajattaria, sanoin minä. — Mutta nyt meidän pitää lähteä, meillä on kiire.
— Meillä on myös niin kiire, niin kiire, kaikki viisi huusivat ja nyökkäsivät meille.
— Ajatteles, sanoin täti Formicalle, rientäessämme sieltä pois — että nuo viisi pientä voivat olla niin ahkerassa työssä.
— Nuo viisi pientä, täti Formica sanoi ja nauroi — ovat nuorimmat koko perheessä. Ne haluavat rupatella ja tarinoida ja vanhemmat eivät tuosta välitä. Mutta kyllä ne ovat ahkeria kaikki tyyni, jokainen kykynsä mukaan.
Juoksimme taas edelleen kunnes täti Formica kääntyi puoleeni ja virkkoi:
— Hiljaa, hiljaa, Rufa. Epeira on lähellä ja on ankaran näköinen.
Hiivin lähemmäksi ja tirkistin sinne päin minne täti Formica oli osottanut ja siinäpä seisoi vanha tuttavani Epeira ja puuhasi jotakin.