— Mitä se tekee, kuiskasin.
— Se järjestää pienokaisilleen yötä varten, kuiskasi täti Formica takasin.
— Näetkö, minkä suuren käärön se on kutonut. Mitä luulet sen käärineen kaikkiin noihin lankoihin?
— Lapsensa, arvaan minä.
— Niin onkin. Epeiran munat siinä nukkuvat. Hyvää ja lämmintä ja pehmeätä niillä on ja hyvään kätköön ne joutuvat. Keväällä ne heräävät.
— Mutta mihin vanha Epeira itse piiloutuu, kysyin.
— Se kai lakastuu aivan niinkuin ne viisi iloista Peipin talossa.
— Puhuttelemmeko sitä?
— Ei, ei. Se on aina vaarallista, mutta nyt enemmän kuin ennen, kun se on kätkemässä munansa.
Ja niinpä teimme pitkän kierroksen ja kiipesimme puuhun. Juostuamme siellä vähäsen sanoin täti Formicalle: