— Kotelot, sanoin tuumiskellen. — Niin, meidän kuningaslapsillamme on isommat kehdot kuin muilla. Ovatko ne teidän kuningaslapsenne, jotka asuvat noissa suuremmissa taloissa, kysyin innoissani.
— Niin kyllä, niin kyllä, kuningaslapsemme ne ovat. — Heteet ja Emit, vastasi lehti.
— Onko niissä muissa sitten sellaisia kuin täti Formica ja minä?
— On, lehti vastasi — jos te myös pidätte siellä teillä huolta ruoasta ja ilmanvaihdosta ja puhtaudesta ja paljosta muusta lisäksi, niinkuin me viheriät teemme meillä. Sillä pieniä vihreitä ne ovat, jotka nukkuvat minun kehdossani.
— Niin, sellaisia juuri me olemme, minä huusin ja nyökkäsin.
— Ne nukkuvat niin hyvin tässä, lehti sanoi ja kumartui edestakaisin pienen, ruskean pallon yli — ja koko pitkän talven ne nukkuvat, mutta keväällä, silloin seinä särkyy, ja ne ryömivät esille — pieninä, vaaleanvihreinä ja vähän karvaisina pysyäkseen lämpösinä. Kauan ennen niitä emit ja heteet ovat puhkaisseet seinänsä ja tulleet esille mitä hienoimpina valkosina silkkitupsuina.
— Mutta miten ne uskaltavat ulos niin varhain? Eikö ole yöllä hyvin kylmää?
— Ne ovat niin kärsimättömiä ja kiihkeitä ja jos aurinko hetkisenkin paistaa niiden seinään, niin ne heräävät ja alkavat huutaa toisilleen:
— Olemme nukahtaneet liiaksi, olemme nukahtaneet liiaksi. Varmaan on jo aikoja sitte kevät.
Ne ojentelevat itseään ja sanovat että on niin kauhean lämmintä ja ahdasta, ja kaikki ne haluavat tirkistää ulos — edes vähäsen pienen pienestä raosta — vaan nähdäkseen, eikö kevät jo ole valmis.