"Minä luulen, että sinun työsi hyvin ansaitsee käydä täydestä!"
"Mitäs hullua tämmöinen miehen krapa… Multa katsoppas Kallea, johan se aikoo ruveta soutamaan! No soudappas nyt isän kanssa, mutta älä kastele vaatteitasi! Kas noin se vetää kuin aika mies; siitä pojasta tulee pian aika karhu!"
Kesäkuun aurinko ja raskas työ nostivat pian hikihelmet rotevan pojan poskille, mutta vähät siitä; lakkaamaan hän ei myöntynyt, ennenkuin oltiin kotorannassa.
Nyt vedettiin vene maalle, pyyhittiin hikikarpalot otsilta ja lähdettiin astumaan pientä polkua kotia kohden.
"Tänä vuonna", alkoi Pekka käveltäessä, "meidänkin kylästä ajetaan nälkä sen pituinen pitkä tie. Menköön nyt tuonne uljaisiin herraskartanoihin, niissä ei juuri muuta puhutakaan!… Mutta mitähän sanoisivat, jos saisivat tuommoisen odottamattoman vieraan?"
"Millä nyt luulet nälälle ja puutteelle semmoisen kyydin antavasi?" sanoi Mikko.
"Milläkö minä nälälle kyydin? Katsoppas vaan tuota lainehtivaa ruisvainiota, miten se kauniissa ilmassa tuoksuu ja suitsee kuin palava kytö! Totta kai siitä kerran jyvääkin hellii, vai kuinka? Ja nuo lehtevät suvilaihon omat sitten! Ei semmoisia nähdä joka vuosi, vai kuinka luulet?"
"Kyllähän sitä toivoa on", vastasi Mikko, "mutta olemmehan tottuneet näkemään, että toiveet voivat pettää. Yksi yö voi muuttaa kaikki."
"Hiiteen kaikki hallayöt, pysykööt nyt yhden vuoden poissakin! Mutta olisit kuullut, mitä Suonpään Vilppu sanoi, kun kysyin: tuleekos nyt halloja? Olisit nähnyt, miten hänen kasvonsa kävivät ilkkuvaisiksi, kun hän sanoi: etkö sitten tuon vertaa tiedä? — En minä tiedä, vastasin minä! — Hallaa ei tule ennen Mikkoa; vielä olis aikaa, vaikka ohria kylvää, niin hän sanoi. — Semmoinen minusta oli kelpo miehen puhetta, ja senpätähden olenkin nyt niin varma, että meillä tulevana vuonna on kaikkea muuta kuin köyhyyttä."
Näin kulkivat he läpi vihertävän niitun, jossa kasvoi pitkää, uhkeaa heinää; joku tulen korventama kanto, joku risuläjä pilkistä sieltä täältä heinän seasta, osoittain, että niittu oli äsken raivattua. Sieltä saapuivat ruispellolle, jossa hiljainen tuuli liikutteli kukkivia kasveja. Lapset juoksivat sinne tänne, hakien yhä kauniimpia kukkia, ja pian oli niitä heillä koottuna melkoiset kimput. Miehet kulkivat hiljakseen, äänetöinnä katsellen kaunista viljapeltoaan, jonka suurella vaivalla olivat raivanneet epätasaiseen, kylmään maahan. Hauskahan oli heidän tuota katsella, mutta samassa ei voinut olla mieleen tunkeumatta ajatus: kaikki tämä voi vielä mennä pois käsistämme. Tuota ajatusta ei voinut itsestään kokonaan poistaa ilomielinen Pekkakaan, liian usein olivat he saaneet tuntea luonnon kovuutta.