Näin saapuivat he Mikon torpalle, joka oli rakennettu metsäisen vuoren ja järvenrannan väliseen alankomaahan; siitäpä nimikin Alamaa.
Maa oli luonnon puolesta epätasaista, toisin paikoin kivistä mäkeä, toisin paikoin vetelää noromaata, niinkuin tuommoiset järvien lähellä olevat kallioiset maat ainakin. Paikoittain oli täytynyt kaivaa suuria, sylen syvyisiä ojia, ennenkuin voi maata saada jotenkin kuivaksi; siellä täällä ojien vierissä näkyi suuria, tulen korventamia tervasjuurikoita, todisteena, etteivät nuot pellontilkut suinkaan olleet vaivatta syntyneet.
Vaan palatkaamme tuttaviemme luo! Mikko jo avaa pihaveräjää, kehoittani
Pekkaakin poikkeamaan hetkiseksi levähtämään.
"En minä sentään vielä ole niin tyyni väsynyt, ett'en jaksaisi tuota sataa askelta käydä", vastaa Pekka, "mutta eihän tuosta sen vuoksi mitään erinomaista kiirettäkään ole, eivät lapset kotona itke eikä taida akkakaan vielä pahoin ikävöidä."
Pihassa kasvaa kaksi suurta riippakoivua. Ne ovat jäännöksiä metsästä, joka tällä paikalla ennen niin mahtavana seisoi. Vienosti suhisee hiljainen kesätuuli koivuin lehtevissä oksissa. Tavan mukaan on nyt Juhannuksena pystytetty pihaan nuoria koivunvesoja, joten koko pieni piha on yhtenä lehtimajana.
Ison koivun alla istui kaksi naisia keskustellen. Heti pihaan tultuaan juoksivat lapset suoraan heidän syliinsä, ja olipa heillä kertomista! Toinen naisista oli pitkä, hoikkavartaloinen, vaaleaverinen; nuoruuden sulous oli jo hänen kasvoistaan lakastunut, mutta se tyyneys, joka näkyi niiden joka piirteestä, todisti sisällistä rauhaa ja antoi niille niin kauniin miellyttävän muodon. Hänen sinisistä silmistään näkyi viehkeä lempeys ja luottamus Jumalaan; siitä koko hänen olentonsa sai iloisen vakavuuden. Lempeästi katseli hän polvellaan istuvaa nuorta poikaansa, joka lapsellisella tavallaan kertoili, mitä erinomaista oli nähnyt ja kuullut tällä merkillisellä retkellä.
Toinen oli tuommoinen tavallinen, lyhyenläntä, vahvantykevä nainen. Häneen ei aika ollut tehnyt suurta vaikutusta; nuoruuden lystimäiset hymyt eivät vielä olleet kokonaan hänen kasvoiltansa kadonneet. Hän näytti olevan ikäänkuin luotu kestämään raskasta työtä, ja työn jälkiä näkyikin hänen ahvettuneissa, tukevissa käsissään. Hän ei ollut kaunis, niinkuin kumppaninsa, mutta kuitenkin näki mielellään noita leikillisiä, hymyileviä kasvoja, jotka suuttuneenakin hymyilivät.
"Kas, täälläpä meidän akkakin on, kelpo akka, kun on tullut tänne jo minua vastaan", laverteli Pekka pihaan päästyään.
"Sinuako vastaan? Kyllä, kun mokomaa miestä! Mutta mitäs uutisia kirkkoon kuuluu?"
"Yhtä ja toista, kaikellaista", vastaili Pekka. "Sanottiin vanhan Jumalan vielä elävän; ukot puhuivat sonnan vedosta, kertauskynnöstä ja muista arvollisista asioista: akat, sen mitä minä kuulin, arvostelivat ihmisten käyt…"