"Piisaa! lopeta nyt jo hullut laverruksesi", keskeytti häntä vaimonsa.
"Mitäs kyselit, totta kai kerroin, mitä näin ja kuulin; mutta kyseleppäs Miinalta, kyllä se tietää paremmin!"
Hetkisen keskusteltua läksi Pekka vaimoineen ja tyttärineen kotiansa, joka oli noin sadan askeleen päässä Mikon asunnolta ylempänä mäellä; Mikko perheineen kävi huoneesen puoliselle. Tupaa ei koristanut mitkään komeat huonekalut: pari seinäkaappia, arkku, sänky ja pöytä sekä muutamia tuoleja, siinä kaikki. Mutta sittenkin näytti se kylläkin sievältä: lattia oli pesty valkeaksi ja siihen tiputettu tuoreita kuusen havuja, jotka huoneesen levittivät miellyttävän lemun; seinät olivat koristetut haavan ja pihlajan oksilla, akkunoille oli kukkia aseteltu vesipulloihin.
Luettuaan rukouksen kävivät kirkonkävijät halvalle, mutta hyvin laitetulle päivälliselle; tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.
"Laitappas nyt, Maija, oikein kelpo päivällinen minulle ja tyttärelle", haasteli Pekka. "Me kyllä tarvitsemme, kun olemme pitkän matkan kulkeneet."
"No, vartoo nyt nälkäinen, jos jotakin löytäisin", vastasi Maija ja toimi nopeasti askareissaan.
Pekka oli tyytyväinen, nauroi ja laski leikkiä. Hän ei ikänä toivoisikaan itselleen parempaa kotia eikä parempaa vaimoa, sen on hän monesti vakuuttanut.
Jo lähestyi ilta kertomastamme Juhannuksen päivästä.
Pekka ja Mikko palasivat järveltä kalanpyydyksiään katsomasta. Mukana olivat Kaarlo ja Miinakin, he kävivät miesten edellä käsikädessä ja kauniit kukkakiehkurat koristivat heidän viattomia otsiansa. Niin, tässä oli kaksi ihmiskasvia, kaksi erämaan vienoa kukkaa. Niihin ei koskaan vielä ollut päässyt myrkylliset tuulet puhaltamaan, niiltä he olivat suojattuna. Tällaisia olennolla saat melkein turhaan hakea kylän suuresta lapsilaumasta, ainahan heissä näkyy riehuvan mailman huonoja vaikutuksia.
Iltasella istuu Mikko vaimonsa Kertun kanssa huoneensa edustalla, Kalle loikoilee pihassa koivun juurella, katsellen vanhempiaan. Pekan iloinen vihellys kuuluu peltotieltä, kun hän tyttönsä kanssa kävelee kotiaan kohden, laskeva aurinko kuvastaa viimeisillä säteillään puitten latvoja, käen ihana kukunta ja rastaan moniääninen viserrys kuuluu metsästä, luonnossa on suloinen rauha ja hiljaisuus.