Tarttuen vaimonsa käteen, sanoi Mikko hiljaa kuiskaten:
"Kerttu, oletko nyt onnellinen?"
Kerttu nojasi päätään vanhan miehensä jaloa rintaa vastaan, sanoen: "kun sinä olet minulla, olen onnellinen, vaikka ei minulla olisikaan mitänä muuta!"
Käki metsässä kukkui entistäkin kauneemmin. "Onnellinen!" kuului sen yksiääninen laulu. Ja rastas läheisen aidan seipäässä lauloi: "Onnellinen!"
* * * * *
Ennenkuin rupeemme pitemmältä kertomaan näiden metsätorpparien elämänvaiheita, on meidän luotava lyhyt silmäys heidän entisiin elämänvaiheisiinsa.
Nuoruutensa ajan olivat Mikko ja Pekka palvelleet isonlaisessa herraskartanossa, siinä samassa kartanossa, jonka maalla heidän torppansa nyt olivat. Ollessaan kartanossa renkipoikana, sai Mikko nuoruudessaan lukea vähän kirjallisuutta, johon hänellä oli taipumus. Ahkera työmies kun oli, sekä sen lisäksi vakava ja järkevä, saavutti hän pian luottamusta, ja muutaman vuoden palveltuaan sai hän voudin viran. Näin oli hänellä hyvä asema, hyvä palkka ja häntä kohdeltiin vakavan, rehellisen luonteensa vuoksi kunnioituksella.
Pekka palveli tallirenkinä, ahkera hän oli ja tarkka toimissaan, mutta muuten aika hulivili; leikit, laulut ja tanssit, nepäs hänen oikeita mielitemppujaan. Koko elämäkin näytti hänestä olevan vaan pelkkää tanssia ja laulua.
Vaikka Mikko ja Pekka olivat näin eriluontoiset, olivat he kuitenkin mitä paraimmassa ystävyydessä, joka tuli kai siitä, että kumpikin tunsi toverinsa rehelliseksi ja luotettavaksi.
Vaikka Mikolla kartanossa oli verrattain hyvät päivät, ei hän kuitenkaan ollut täydesti tyytyväinen: hän halusi omaa vaikutusalaa, omaa kotia, jossa voisi vapaasti elää ja toimia oman mielensä mukaan. Hän oli mieltynyt kartanon vanhan muonamiehen tyttäreen, kauniisen, lempeään Kerttuun, joka useasti kävi kartanossa työssä.