Pian tuli heille selväksi, että rakastivat toisiansa, ja samassa tuli myöskin oman kodin tarve tuntuvammaksi, muuttuipa se kohta vakavaksi päätökseksikin. Mikko meni nyt kartanon herralta pyytämään jotakin metsänkulmaa, jonne voisi perustaa itsellensä asunnon.
Tuotakos herra kummastelemaan: mikä hätä Mikolla nyt muka täällä oli, kun teki mieli metsiin korpeen, karhuin sekaan?
Vaan Mikko selitti asiansa niin järjellisesti ja perinjuurin, että herrakin lopulla myöntyi ja kysyi, minne Mikko aikoisi asuntonsa perustaa?
"Jos saan olla määrääjänä", sanoi Mikko, "valitsen minä Ruuhkajärven takamaan!"
"Mitäs hulluja?" sanoi herra. "Onhan toki maata likempänäkin!"
"On, mutta jos saan valita, niin valitsen sen."
Päätettiin sitten asia niin, että Mikko perustaisi Ruuhkajärven takamaalle torpan ja saisi siellä vapaasti isännöidä; viiden vuoden päästä piti hänen tehdä kartanoon työtä kaksi päivää viikossa.
Iloisena meni Mikko tuota asiaa kertomaan ystävällensä Pekallekin, joka ei näistä tuumista ennen mitään tiennyt; vaan Pekkapa ei nyt tapansa mukaan nauranut eikä leikkiä laskenut, virkkoi vaan hiljakseen: "Niin sinä sait paikan, mutta minnekkä minä joutunen?" Pekka kertoili, että hänelläkin oli morsian ja hänkin tarvitsisi kodin, missä eleleisi. "Ja kun vielä sinustakin täytyy erota", sanoi Pekka, "ei minulla ole yhtään uskollista ystävää!"
"Jos niin on", sanoi Mikko, "niin onhan siellä tilaa meille molemmillekin. Jos haluttaa, niin käydään yhdessä kartanon herran puheille!"
Hetkisen kuluttua palasivat he, ja Pekka hyppeli ilosta — "nyt hänestäkin jo pian tulee isäntä, ja oivallinen!" niin Pekka tuumi. Muutaman vuoden kuluttua piti Ruuhkajärven takana oleman kaksi kartanoa, joissa sopi elää ja herrastella kelpo tavalla! Mikko selitteli, ett'ei tämä askel suinkaan ollut mikään keveä, vaan että he näin tavoin olivat antauneet hyvinkin kovaan taisteluun. Mutta Pekka ei sitä ollut ymmärtävittään, rakenteli vaan omia loistavia tuulentupiaan; hänestä kävi kaikki niin ihan itsestään.