Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin Mikko ja Pekka avioliittoon; Mikko muonamiehen tyttären Kertun ja Pekka kartanon karjapiian Maijan kanssa, ja kun keväällä lumet alkoivat sulaa, viettivät he häitänsä.
Kymmenisen vuotta takaperin siitä ajasta, josta kertomuksemme alkoi, kajahteli ensi kerran uutisasukkaan kirves Ruuhkajärven takamailla, joka silloin oli vahvaa metsää, jossa metsän elävät viihtyivät.
Mikko oli tavallista vakaammalla mielellä, mutta entistä raskaammin putoili hänen kirveensä ja metsä kaikuili tuimista iskuista. Hänellä oli nyt työpaikka ja tarkoitusperä, jota kohden tuli pyrkiä täysin voimin; hän näki edessään monta vastusta, joita oli vaikea voittaa, mutta vastuksien takana haamoitti itsenäisen miehen vapaa asema ja hyvä toimeentulo. Ja rymisten kaatui naavapartainen kuusi ja soleva honka sammaleiseen maahan ja oudoksuen tuota pakeni metsän peto ikuisilta asuinsijoiltaan, ihmetellen uusia tulokkaita, jotka toimivat niin kopeasti ja lupaa kysymättä.
Pekka oli iloinen ja laski leikkiä, kaikki kävi hänestä niin ihmeen hyvästi ja keveästi; hän huusi ja lauloi, kolisteli kirveellään hongan kylkeen, jutellen: "Nyt saat sinäkin, vanhus vähän kallistaa päätäsi; siinä olet jo varmaankin Aatamin ajoista asti seisonut; sepäs on oikia jättiläinen! Kuules, Mikko! tästä saamme vähällä vaivaa hyviä sahtitynnyreitä, pohjat päihin vaan, niin on tynnyri valmis, tämä näet on sisästä onttoa hotteloa!"
Ajan kuluessa ilmestyi peltotilkkukin pienelle avonaiselle paikalle; risuläjäin ja tervaskantoin palaneille sijoille kylvettiin nauriin siemeniä. Sekös Pekasta hauskaa: täällä ei pellosta suuria vaivaa: valkea kantoon vaan ja taas oli valmisna oivallinen pelto. Yönsä lepäsivät he havumajassa, jota Pekka nimitteli milloin hoviksi, milloin karhun pesäksi.
Syksypuoleen nousi kallioiselle aholle rakennus ja toinenkin; vähitellen ilmaantui savupiippu katolle ja Syyskuun aurinko loisti ikkunaruutuja vastaan. Silloinkos Pekka oli iloinen kuin uutisrakennuksen savutornista ensi kerran savu tuprusi taivasta kohden: nythän hänellä oli talo, johon saattoi noutaa vaimonsa ja sitten asuskella kuin herrat vaan.
Syyskuun lopulla uutisasukkaat vasta varsinaisesti kaluineen kampsuineen muuttivat Ruuhkajärven taa, ja se päivä oli heille oikea juhlapäivä. Ensi talven saattoivat he huoletta elää vanhoista säästöistään, vieläpä hankkia lehmänkin hätävaraksi kyhättyihin navettoihin.
Toipa Pekka hevosenkin Hämeenlinnan markkinoilta. Se oli tosin niin huonossa kunnossa, että tuskin jaksoi kävellä, mutta Pekka vaan nauroi ja ihmetteli, kun sai hevosen niin halvalla. Ja kun vaimonsa kysyi, mihinkä oli tamman liha joutunut, vakuutti Pekka kyllä lihaa hankkivansa, hän, vanha tallirenki. Kyllähän oli tamma nyt vähän laiha mutta luut oli vielä hyvät ja kaikki oikealla paikallaan, vaikka jäsenet olivat huonossa rasvassa eivätkä sen tähden voineet liikkua oikein sukkelaan. Näin tuumaili Pekka, vaan toisin kävi; sillä eräänä aamuna, hänen mennessään tammaansa ruokkimaan, makasi se hengetöinnä. Pekka nyt Mikolle valittamaan, että tarvitsis ajoon lähteä, mutta ei saa hevoistansa ylös. "Sitten se lienee kuollut", sanoi Mikko. "Ei maar', ei suinkaan se kuollut ole, mitä vielä!" jutteli Pekka.
Yhdessä lähtivät he katsomaan, mikä nyt oli tamman vikana, ja Pekka kirkaisi korvaan, tömisti jaloillaan, mutta ei se mitään auttanut. "Ei sen lurjuksen kanssa mikään auta", sanoi Pekka, "pitää mennä hakemaan Ojanteen Jussia maalaamaan se toisen väriseksi ja viedä metsän petojen uhriksi koko klona."
Talvikauden valmistelivat torpparit kaikenlaisia kaluja, ja koska taas kevät tuli ja jäät sulivat, alkoi ankara maan myllääminen; silloin taas sai moni juurakko siirtyä sijoiltaan ja joutua tulen uhriksi.