Suven kululla lisääntyi molempain torppain perhe kolmilukuiseksi, Mikon pojalla ja Pekan tyttärellä. Lapset olivat terveet ja täyteläiset, ja vanhemmat iloitsivat heistä, vaikka tunsivatkin nyt itsellään olevan uusia velvollisuuksia.
Ja oli uutisasukkailla vähän viljaa uusissa kytömaissaan ja syksyn tultua korjasivat he pienistä tilkuistaan verrattain runsaan sadon. Kaikki näytti heille hyvin käyvän.
Nyt kylvivät he ruistakin jo jommoisenkin joukon ja kevääksi oli suvilaiho-maata kunnossa.
Tuli taasen kesä, uutisasukkaitten vähäiset viljat menestyivät erinomaisen hyvin. Ilolla katselivat he peltojaan ja työtä tehtiin enenevällä innolla.
Rupesi silloin, eräänä heinäkuun päivänä, kylmä tuuli puhaltamaan pohjasesta, taivas selkeni ja kävi vaalean väriseksi. Levottomaksi kävi uudisasukkaan sydän: mitäs jos nyt halla hävittäisi kaikki? Pokka kävi iltapäivällä Mikon luo: "Näyttää vähän siltä, kuin tulisi halla", sanoi hän.
Mikko yskähti tukehuttavasti. "Se näyttää melkein varmalta", sanoi hän.
"Luuletko", kysäsi Pekka "meidän maiden olevan hallan arkoja."
"Melkeinpä kyllä, sillä tässä on veteliä noroja" vastasi Mikko.
Torpissa ei yöllä nukuttu, rauhatonna kävelivät miehet ulos ja sisälle, he virittelivät suuria valkeita lähelle sarkojaan; mutta suoraan nousi savu taivasta kohden, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut ilmassa. Joskus heräsi Pekassa entinen leikillisyytensä; hän otti suuren seipään olallensa ja kävi pellon pientareelle seisomaan, sillä muka ajaakseen hallan pois. Mutta hallapa olikin jo tullut hiljaa, näkymättömänä, ankarana. Pekka heitti seipäänsä pois ja kouri jäätyneitä tähkiä, joista hieno jäähilse hellisi.
Auringon jo korkealta paistaessa rupesi jää tähistä sulamaan ja muuttui vesipisaroiksi, jotka välkkyen loistivat kirkkaassa valossa; ne olivat ikäänkuin kyyneleitä, jotka itkivät uutisasukkaitten huonoa palkkiota. Kastehelmien kansa putosi tähistä elinmehu maahan ja auringon ylettyä korkeimmilleen töröttivät tähät, tyhjinä, jyvättöminä, vaaleina, suoraan taivasta kohden.