Halla oli vähin muuallakin tehnyt tuhojaan, mutta ei niin suuria kuin Ruuhkajärven takana, sillä märät norot nostivat hallan kahta ankarammaksi. Uutisasukkailla oli pula edessä, sillä edellisinä vuosina olivat he kuluttaneet vanhat säästönsä, ja nyt, kun toivoivat viljaa omistavansa, se toivo petti; rukiit olivat aivan jyvättömät ja suvilaihon oraat tyyni turmeltuneet.
Vähän apealla mielellä ryhtyivät miehet taas työhönsä. Mikko rupesi kaivamaan suuria ojia saadakseen maata kuivaksi, Pekka sitä vastoin hakkaamaan metsää pois ja uutta peltoa raivaamaan, sillä, sanoi hän: "ojista ei minun ole hyötyä, koska peltoni on mäkirinteessä, taitaa olla paras, jos laitan vanhatkin tukkoon!"
Kovat ajat alkoivat nyt uutisasukkaille; piti laittaa ruokaa ja siementä huonona aikana, ja sen ohessa miten mahdollista raivata peltoa ja niittua kylmään, kovaan maahan, jos koskaan mieli toimeen tulla. Sen lisäksi raatelivat pedot pientä karjaa, eikä kannattanut pitää paimenta kaitsemassa.
Toisenakin vuonna tuli viljakato, ei ainoastaan näille uutistorppareille, vaan yleisesti koko maahan. Silloin nousi viljan hinta kalliiksi ja työpalkat alenivat; usein ei ollutkaan mitään työn ansiota saatavissa. Silloin ponnistivat miehet parhaita voimiansa, ansaitakseen jotakin; mutta raskas työ ja huono ravinto koskivat kovasti Pekan muutenkin heikkoon ruumiisen, niin että hän vaipui tautivuoteelle.
Tähän asti oli Pekka tehnyt työtä voimalla, jota ei olisi uskonut löytyvän tuossa heikossa ruumiissa, mutta häntä elähytti oma leikkisä, surematon luonteensa, sillä vaikka heidän leipänsä oli tuskin puoliksi viljasta, söi Pekka aina hyvällä ruokahalulla ja laskien leikkiä.
"Ei niin kauan hätää, kuin kuorta puussa piisaa", oli Pekalla tapana sanoa. Multa nyt makasi hän taudin omana, tuskin voiden kättänsä liikuttaa. Kova koetus oli käsissä.
Mutta vielä käveli Mikko terveenä ja voimakkaana, vaikka vähän kalpein kasvoin. Ei mikään näyttänyt voivan koskea hänen väkevään ruumiisensa ja lujaan mieleensä, ei hänen huulillaan koskaan kuulunut yhtään valituksen sanaa, hänen mielensä terästyi elämän vaivoissa.
Nyt oli Mikolla kahdenkertaiset huolet; hänen ystävänsä makasi sairaana, tälle piti hänen hankkia jotakin parempaa ravintoa, mikäli tämä sitä kulutti; pitipä hän huolta vielä Pekan vaimostakin ja pienestä Miinasta, sillä vaimoihminen näillä syrjäisillä seuduilla ei voinut mitään hankkia, varsinkaan kuin oli sairas mies hoidettavana. Rakkauden voima piti Mikkoa pystyssä, rakkaus omaisiinsa ja ystäviinsä. Hän tiesi olevansa näille ihmisille kaikki kaikessa, ja kuin hän myöhään yöllä palasi vaivaloisilta retkiltään, oli aina häntä vastassa, häntä palvelemassa kaunis hymyilevä olento, joka näytti olevan niin iloinen ja tyytyväinen. Ja hyvin oli aina laitettu hänen halpa karu illallisensa ja hän nautti sen hyvällä ruokahalulla.
Talvi oli kylinä ja lunta paljo, työn ansiota ei mistään saatavissa. Mikolla oli kesällä luistamiansa parkkia, ne päätti hän nyt viedä kaupunkiin, toivoen niistä saavansa jotakin. Kylästä vuokrasi hän hevosen ja ajoi kaupunkiin, mutta semmoinen tavara ei silloin juuri paljon mitään maksanut. Kun hevosen vuokra oli pois luettu ja hän vielä hankki rohtoja sairaalle ystävällensä, ei paljon jäänyt jauhoin ostoon.
Jätettyään hevosen kylään ja maksettuaan vuokran, lähti hän kotia päin astumaan, vähäinen jauhopussi selässä. Hiljainen huokaus kuului hänen rinnastaan. Kuu kumoitti talvisella taivaalla, tähdet tuikkivat ja lumi kiilsi tuhansista kirkkaista hilseistä. Pakkanen yltyi ja lumi narisi astuessa, pohjasen palo soihtuili keskitaivaalle.