KUSTAA. Ahaa! Hän ottaa häntä kädestä (mukailee Voiton liikettä).
VOITTO. Minä tunnen itseni sangen onnelliseksi, nähdessäni työni hedelmät noin kauneissa käsissä. Se on sitä hauskempaa, koska me tiedemiehet harvoin saamme nauttia tuota onnea (suutelee Liisan kättä).
KUSTAA. Hän suutelee kättä. (Mukailee). No, peijakas!
LIISA. Valitettavasti kyllä enin osa meistä vaan pitelee sukkapuikkoja ja neuloja — ja jos oikein korkealle pyritään, niin haetaan joku helppotajuinen romaani. Mutta uskokaa, Voitto, minua! ei kaikki ole semmoisia. Moni myös mielellään harjoittaisi totisia tieteitä.
VOITTO. Mitä, Liisa, Te, Te puhutte näin?
LIISA. Minä en ainoastaan puhu, minä myös tunnen.
VOITTO. Te ette siis pidä meitä oppineita pedantteina?
LIISA. En suinkaan. Siksi kovin paljo kunnioitan Teidän työtänne. Minä surkuttelen, ettemme me naiset saata seurata heidän neronsa lentoa.
VOITTO. (Sivulle). Hän on tosiaan lumoavainen! Missähän minun silmäni tähän asti ovat olleet.
LIISA. (Innolla). Kuinka ihanata olisi, niin kuin Te, tuntea maat ja kansat, käsittää koko luonnon avaruus ja kohoten maan yli tutkia aurinkojen ja maailmojen matkat! Kuinka vähäpätöiseksi tunnen itseni, kun täältä kohotan silmäni Teihin ja huomaan olevani vailla kaikkea, — kaikkea, paitsi halua seurata ja käsittää Teitä!