Molemmista ruhtinaaksi pääsemisen tavoista — joko kyvykkyyden tai onnen avulla — mainittakoon tässä kaksi nykyaikaista esimerkkiä: Francesco Sforza ja Cesare Borgia. Edellinen[16] kohosi asianmukaisin keinoin ja suuren kykynsä avulla yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi ja säilytti sitten vaivatta valtansa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle tuhansia huolia. Cesare Borgia taas, yleisesti mainittu nimellä Valentinon herttua,[17] hankki valtionsa isänsä onnentähden noustessa ja sen laskiessa sen jälleen menetti, vaikkapa olikin käyttänyt kaikkia keinoja ja tehnyt kaikki, mitä viisaan ja taitavan miehen tulee tehdä, lujittaakseen asemansa siinä valtiossa, jonka muiden aseet ja onni olivat hänelle toimittaneet. Sillä, kuten jo sanoin, se joka ei jo aikaisemmin ole laskenut perustuksia, voi tosin sittemminkin suurta kykyään käyttämällä sen tehdä, joskin silloin vastukset uhkaavat rakentajaa ja vaara rakennusta. Jos tarkastellaan herttuan kaikkia toimia, nähdään niistä, että hän oli laskenut vankat perustukset tulevalle mahtavuudelleen. En pidä tarpeettomana puhua tästä lähemmin, koska en tiedä antaa uudelle ruhtinaalle parempaa neuvoa kuin seurata hänen esimerkkiään. Ja joskaan hänen toimenpiteensä eivät vieneet perille, niin ei syy ollut hänen, vaan johtui aivan erikoisesta ja tavattomasta kohtalon oikusta.

Aleksanteri VI, tahtoessaan korottaa poikansa, herttuan, sai kokea paljon sekä välittömiä että vastaisia vaikeuksia. Ensiksikin hän huomasi mahdottomaksi toimittaa hänen haltuunsa muita kuin Kirkolle kuuluvia alueita. Mutta hän tiesi, ettei Milanon herttua eivätkä venezialaiset, jotka suojelivat Faenzaa ja Riminiä, suostuisi sellaiseen Kirkolta riistämiseen. Lisäksi hän huomasi, että Italian sotajoukot, varsinkin ne, joita hän olisi voinut käyttää hyväkseen, olivat niiden käsissä, joilla oli syytä pelätä paavin mahtavuutta. Niihin ei siis ollut luottamista, varsinkin kun niiden päällikköinä olivat Orsinit, Colonnat ja heidän kannattajansa. Voidakseen varmasti anastaa osan Italiaa täytyi hänen siis sotkea olevat olot ja myllertää sen valtiot.

Tämä olikin hänelle helppoa, koska venezialaiset muista syistä[18] juuri silloin puuhasivat ranskalaisten jälleen kutsumista Italiaan. Hän ei ainoasti ollut estämättä sitä, vaan päinvastoin edisti asiaa, suostumalla purkamaan kuningas Ludvikin ensimäisen avioliiton. Mainittu kuningas saapuikin venezialaisten avulla ja paavin suostumuksella Italiaan, ja tuskin oli hän tullut Milanoon, kun paavi sai häneltä sotaväkeä vallatakseen Romagnan, mikä hänelle onnistuikin kuninkaan mahtavuuden avulla. Valloitettuaan Romagnan ja kukistettuaan Colonnain puolueen tahtoi herttua säilyttää mainitun alueen hallussaan ja tunkeutua eteenpäin, kun kaksi seikkaa sen estivät. Toinen oli hänen omien sotamiestensä niskoittelu, toinen Ranskan kuninkaan estely. Toisin sanoen, hän pelkäsi, että Orsinin joukot, joita hän oli käyttänyt, luopuisivat hänestä eivätkä ainoastaan estäisi häntä uusista valloituksista, vaan riistäisivät häneltä entisetkin; ja samaa oli pelättävä kuninkaankin puolelta. Orsinien suhteen hän saikin siitä todistuksen, kun nämä Faenzan valloituksen perästä sangen laimeasti ottivat osaa hyökkäykseen Bolognaa vastaan; ja kuningas taas paljasti oikeat aikeensa, kun Urbinon herttuakunnan valloituksen jälkeen ei sallinut hänen käydä Toscanan kimppuun. Niinpä herttua päättikin olla vastedes riippumaton muiden onnesta ja aseista.

Ensiksi hän ryhtyi heikontamaan Orsinien ja Colonnain puolueita Roomassa, houkuttelemalla puolelleen kaikki heidän aateliset kannattajansa; ne hän teki omiksi aatelismiehikseen ja jakeli heille runsaasti rahalahjoja, virka- ja hallintotoimia, kullekin arvonsa mukaan, niin että he muutamien kuukausien kuluessa luopuivat entisistä puolueistaan ja liittyivät häneen. Hajoitettuaan täten Colonna-suvun kannattajat hän vartoi soveliasta hetkeä tuhotakseen myös Orsinit. Se tarjoutuikin kohta, ja hän käytti sitä taitavasti hyväkseen. Orsinit, jotka vihdoinkin olivat huomanneet herttuan ja Kirkon suuruuden uhkaavan heille tuhoa, kokoontuivat neuvotteluun Magionen luo Perugian alueelle. Siitä oli seurauksena kapina Urbinossa, metelit Romagnassa ynnä tuhannet muut vaarat, jotka kaikki herttua ranskalaisten avulla voitti. Mutta palautettuaan täten arvovaltansa hän ei enää tahtonut panna sitä vaaranalaiseksi, luottamalla enemmän ranskalaisiin kuin muihinkaan muukalaisiin, minkä vuoksi hän turvautui viekkauteen ja onnistuikin siinä määrin teeskentelyssään, että Orsinit signor Pagolon välityksellä, jonka hän kaikin keinoin oli vetänyt puolelleen, lahjoittamalla hänelle pukuja, rahaa ja hevosia, tekivät hänen kanssaan sovinnon ja siten herkkäuskoisuudessaan joutuivat Sinigaglian luona hänen käsiinsä.[19]

Tuhottuaan siten johtajat ja voitettuaan puolelleen heidän kannattajansa, oli herttua siinä määrin lujittanut valtansa perustukset, että hän vallitsi koko Romagnaa ja Urbinon herttuakuntaa, joiden väestö, alettuaan tuntea olonsa onnelliseksi, mielellään suostui häneen. Ja koska juuri tämä kohta ansaitsee sekä mainitsemista että esimerkiksi ottamista, en tahdo jättää sitä tässä syrjään.

Vallattuaan Romagnan huomasi herttua, että sen valtiaat olivat olleet heikkoja ja pikemminkin ryöstäneet kuin hallinneet alamaisiaan, aiheuttaen siten maassaan enemmän sekasortoa kuin järjestystä. Niinpä koko seutu olikin täynnä rosvoja, mellakoitsijoita ja kaikenlaista vallattomuutta. Palauttaakseen maahan rauhan ja kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan herttua katsoi välttämättömäksi asettaa sinne lujan hallituksen. Sen etupäähän hän valitsi messer Remiro d'Orcon,[20] julman ja päätteliään miehen, antaen hänelle täydet valtuudet. Vähässä ajassa tämä sangen menestyksellisesti palautti maahan rauhan ja järjestyksen. Mutta sittemmin herttua katsoi niin tavattoman toimivallan enää tarpeettomaksi, koska se voisi nostattaa häntä vastaan vihaa, ja sentähden hän asetti maahan erityisen tuomioistuimen, jossa kullakin kaupungilla oli oma edustajansa ja puheenjohtajana eräs erittäin etevä mies. Ja koska hän tiesi tuon ensimäisen ankaruuden aiheuttaneen häntä kohtaan jonkun verran vihaa, niin hän, puhdistaakseen itsensä kansan silmissä ja voittaaksensa sen täysin puolelleen, tahtoi osottaa että julmuudet, jos sellaisia oli tapahtunut, eivät suinkaan olleet hänen, vaan hänen käskynhaltijansa raa'an luonteen aiheuttamia. Niinpä hän ensi tilassa eräänä aamuna hakkautti Remiron kahtia ja jätti hänen ruumiinsa, pölkky ja verinen veitsi vieressä, Cesenan torille. Tämä kauhea näky tyrmistytti ja tyydytti väestön sillä kertaa.

Mutta palatkaamme siihen mistä lähdimme. Sanon siis, että herttuan, nähdessään olevansa nyt tarpeeksi mahtava ja osaksi turvassakin kaikilta välittömiltä vaaroilta, koska oli varustautunut oman mielensä mukaan ja tuhonnut suuren osan niistä läheisyydessä olevista sotavoimista, jotka voivat vahingoittaa häntä, tarvitsi, jos tahtoi jatkaa valloituksiaan, lähinnä varoa vain Ranskaa, sillä hän tiesi, että kuningas, joka liian myöhään oli älynnyt tekemänsä virheen, ei voisi enää suvaita häntä. Niinpä hän nyt alkoikin etsiä uusia liittolaisia ja käyttäytyä kaksimielisesti ranskalaisia kohtaan, kun nämä tunkeutuivat Napolin kuningaskuntaan karkoittamaan sieltä espanjalaisia, jotka piirittivät Gaetaa. Hänen tarkoituksensa oli pitää varansa näitä vastaan, ja se olisikin onnistunut, jos paavi Aleksanteri olisi saanut elää.[21]

Tällainen oli hänen menettelynsä silloiseen asiaintilaan nähden. Mutta tulevaisuuden suhteen hänen oli ensisijassa pelättävä, että Kirkon uusi päämies ei olisikaan hänelle suosiollinen, vaan päinvastoin koettaisi riistää häneltä sen mitä Aleksanteri oli hänelle antanut. Tämän torjumiseksi hän päätti käyttää neljää eri keinoa. Ensiksi, tuhota kaikki ne ruhtinassuvut, joiden maat hän oli anastanut, riistääkseen siten paavilta tekosyyn auttaa heitä. Toiseksi, voittaa puolelleen kaikki Rooman aateliset, voidakseen heidän avullaan pitää paavin aisoissa. Kolmanneksi, hankkia ystävikseen kardinaalikolleegion enemmistön. Neljänneksi, laajentaa siinä määrin valtaansa ennen paavin kuolemaa, että voisi omin voimin kestää ensimäisen rynnäkön.

Näistä neljästä seikasta hän paavi Aleksanterin kuollessa oli onnellisesti suorittanut kolme, ja neljäskin oli jo onnistumaisillaan. Ne ruhtinaat, joilta hän oli riistänyt maat, hän näet oli suurimmaksi osaksi surmauttanut, ja vain harvat heistä olivat pelastautuneet. Rooman aateliset hän oli voittanut puolelleen, ja kardinaalikolleegiossa oli enemmistö hänen ystäviään. Mitä uusiin valloituksiin tulee, oli hän aikeissa päästä Toscanan herraksi ja hallitsi jo Perugiaa ja Piombinoa; Pisa taas oli hänen suojeluksensa alainen. Ja ikäänkuin hänen ei olisi enää tarvinnut pitää mitään lukua Ranskasta — mitä hänen todella ei tarvinnutkaan tehdä, koska espanjalaiset jo olivat anastaneet ranskalaisilta Napolin kuningaskunnan, ja nyt kumpikin puoli oli pakoitettu etsimään hänen ystävyyttänsä — hän marssi Pisaan. Heti sen jälkeen antautuivat Lucca ja Siena, osaksi vihasta Firenzeä kohtaan osaksi pelosta. Eivätpä firenzeläisetkään enää tienneet mitään neuvoa. Ja jos hän olisi tässä onnistunut — kuten epäilemättä olisi tapahtunutkin sinä vuonna, jolloin Aleksanteri kuoli — hän olisi saavuttanut sellaisen mahdin ja vaikutusvallan, että olisi pysynyt yksinkin pystyssä, riippumatta muiden onnesta tai voimista, ainoastaan oman mahtavuutensa ja toimintakykynsä avulla.

Mutta Aleksanteri kuoli jo viisi vuotta sen jälkeen kuin herttua oli tarttunut miekkaan. Hän jätti poikansa, jonka valta vain Romagnassa oli ehtinyt lujittua, mutta muualla vielä häilyi ikäänkuin ilmassa, vieläpä aivan kuolemansairaana, kahden sangen mahtavan vihollisarmeijan väliin. Mutta niin suuri oli herttuan rohkeus ja toimintakyky, niin hyvin hän oli selvillä siitä, miten ihmiset ovat voitettavissa tai menetettävissä, niin lujat olivat ne vallan perustukset, jotka hän vähässä ajassa oli laskenut, että hän varmasti olisi selviytynyt kaikista vaikeuksista, jollei hänellä olisi ollut nuo kaksi sotajoukkoa niskassaan tai jos hän edes olisi ollut terve.