Että perustus todella oli luja, nähtiin siitä, että Romagna odotti häntä enemmän kuin kuukauden, että itse Roomassa hän puolikuolleenakin sai olla rauhassa, ja että Baglionit, Vitellit ja Orsinit, vaikkapa palasivatkin Roomaan, eivät voineet nousta siellä häntä vastaan. Ja vaikkapa hän ei voinutkaan asettaa mieleistään paavia, voi hän ainakin estää hänelle vastenmielisen miehen siksi pääsemästä. Mutta jos hän paavi Aleksanterin kuollessa olisi ollut terve, olisi kaikki käynyt hänelle hyvin. Vielä samana päivänä, jolloin Julius II valittiin paaviksi,[22] herttua sanoi minulle ajatelleensa kaikkea, mikä voisi tapahtua hänen isänsä kuollessa, ja miettineensä kaiken varalle keinot valmiiksi; ainoastaan sitä hän ei ollut osannut aavistaa, että itsekin voisi paavin kuollessa olla kuoleman partaalla.

Jos nyt kokoan yhteen kaikki herttuan toimenpiteet, en voi häntä moittia mistään; päinvastoin näyttää minusta oikealta asettaa hänet (kuten olenkin tehnyt) esikuvaksi kaikille niille, jotka onnensa ja vieraiden aseiden avulla ovat kohonneet valtaan. Hänen kaltaisensa suurihenkinen ja korkealle pyrkivä mies ei voinut menetellä toisin; ja vain paavi Aleksanterin varhainen kuolema ynnä hänen oma sairautensa tuhosivat hänen aikeensa.

Ken siis katsoo tarpeelliseksi uudessa ruhtinaskunnassaan suoriutua vihollisistaan, hankkia ystäviä, päästä voitolle väkivallan tai viekkauden avulla, saada kansan sekä rakastamaan että pelkäämään, sotilaat tottelemaan ja kunnioittamaan häntä, tuhota ne, jotka voisivat tai joiden tulisi häntä vahingoittaa, muuttaa entisen järjestelmän uuteen muotoon, olla ankara ja lempeä, ylevämielinen ja antelias, hajoittaa epäluotettavan sotaväen ja luoda sijaan uuden, pysyä kuningasten ja ruhtinasten ystävänä sillä tavoin, että näiden on autettava häntä mielisuosiolla tai loukattava varovasti, hän ei voi löytää elävämpää esimerkkiä kuin tämän miehen teot.

Ainoa seikka, mistä häntä voidaan moittia, on hänen epäviisas suhtautumisensa Julius II:n vaaliin. Sillä vaikkapa hän, kuten sanottu, ei voinutkaan valituttaa mieleistänsä paavia, voi hän ainakin estää muidenkin valitsemisen; eikä hänen olisi koskaan pitänyt laskea paaviksi sellaisia kardinaaleja, joita hän oli loukannut tai joilla paaviksi päästyään oli jotakin pelättävää hänen taholtaan. Ihmiset näet loukkaavat joko pelosta tai vihasta. Hänen loukkaamiansa olivat muiden muassa kardinaalit San Pietro ad Vincula, Colonna, San Giorgio ja Ascanio.[23] Kaikkien muiden täytyikin paaveina pelätä häntä, lukuunottamatta Rouenin kardinaalia ja espanjalaisia; jälkimäiset olivat näet häneen sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissa; edellinen oli taas Ranskan turvissa liiaksikin mahtava. Niinpä olisikin herttuan ensisijassa pitänyt kohottaa joku espanjalainen paaviksi, ja jollei hän olisi voinut sitä tehdä, olisi hänen tullut suostua Rouenin eikä San Pietro ad Vinculan kardinaalin valitsemiseen. Se joka uskoo että suuret henkilöt unohtavat vanhat loukkaukset uusien hyväntekojen vuoksi, pettyy siinä. Tässä vaalissa herttua siis erehtyi, ja tämä erehdys oli syynä hänen lopulliseen häviöönsä.

8. luku.

Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.

Koska yksityishenkilöstä voidaan kohota ruhtinaaksi kahdella muullakin tavalla, joista kumpaakaan ei saateta kokonaan lukea onnen tai kyvykkyyden ansioksi, en tahdo niitä tässä jättää mainitsematta, joskin toista niistä voidaan käsitellä perusteellisemmin tasavaltojen yhteydessä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun joku hankkii ruhtinuuden rikoksellisella ja väärällä tavalla, että silloin, kun yksityinen kansalainen muiden kansalaisten suostumuksella kohoaa maansa ruhtinaaksi. Ensimäisestä tavasta puhuttaessa voin mainita kaksi valaisevaa esimerkkiä, toisen vanhalta, toisen nykyajalta; ja puuttumatta niihin lähemmin arvelen niiden riittävän sellaisille, joiden ehkä täytyy ottaa ne ohjeekseen.

Sisilialainen Agathokles[24] kohosi Syrakusan kuninkaaksi, vaikkapa olikin vain yksityinen mies ja lisäksi alhaisista ja köyhistä oloista peräisin. Hän oli erään ruukuntekijän poika ja vietti kaikissa onnensa vaiheissa rikollista elämää. Mutta rikoksellisuutensa ohella hän omisti sellaiset hengen ja ruumiin kyvyt, että hän, astuttuaan sotapalvelukseen, siinä aste asteelta kohosi Syrakusan preettoriksi. Tähän arvoon päästyään hän päätti tulla ruhtinaaksi ja väkivalloin, kenestäkään välittämättä, pitää hallussaan sen vallan, joka oli hänelle myönnetty kansalaisten vapaasta tahdosta. Tehtyään siinä tarkoituksessa sopimuksen karthagolaisen Hamilkarin kanssa, joka sotajoukkoineen oli Sisiliassa, hän eräänä aamuna kutsui kokoon Syrakusan senaatin ja kansan, ikäänkuin neuvotellakseen heidän kanssaan tasavallan asioista; mutta annettuaan sovitun merkin hän sotamiehillään surmautti kaikki senaattorit ja rikkaimmat kansasta. Näiden kuoltua hän anasti lujasti käsiinsä yksinvallan Syrakusassa, minkään sisäisen vastarinnan häntä häiritsemättä. Tosin karthagolaiset voittivat hänet kahdesti ja vihdoin saarsivat hänet, mutta sittenkin hänen onnistui ei ainoasti puolustaa kaupunkiansa, vaan myös viedä osa sotajoukostaan, toisen osan jäädessä kaupungin turvaksi, Afrikkaan ja siten lyhyessä ajassa vapauttaa Syrakusa piirityksestä sekä saattaa karthagolaiset mitä suurimpaan hätään. Näiden täytyi sopia hänen kanssaan, tyytyä Afrikkaan ja jättää Sisilia Agathokleelle.

Se joka tarkastaa hänen tekojaan ja toimintakykyään, huomaa, että vain vähän tai ei mitään kaikesta tästä voidaan lukea onnen ansioksi. Sillä, kuten jo ylempänä mainittiin, hän ei saavuttanut ruhtinuutta kenenkään suosiosta, vaan kohoamalla tuhansien vaivojen ja vaarojen kautta sotilasuralla, ja valtansa hän sitten säilytti suurella miehuudella ja vaaroja uhmaten. Tosin ei ole mikään ansio surmauttaa kansalaisiaan, pettää ystäviään, olla vailla rehellisyyttä, lempeyttä ja uskontoa. Sellaisin keinoin voidaan kyllä hankkia ruhtinuus mutta ei kunniaa. Jos katsotaan vain Agathokleen kuntoa ja kykyä ryhtyä vaarallisiin yrityksiin ja suoriutua niistä ja hänen henkensä suuruutta kestää ja voittaa vastoinkäymiset, ei näytä olevan mitään syytä asettaa häntä yhdenkään etevän sotapäällikön alapuolelle. Silti ei hänen hurja ja epäinhimillinen julmuutensa yhdessä hänen loputtomien rikostensa kanssa salli lukea häntä maailman suurimpain miesten joukkoon. Niinpä ei siis voidakaan lukea enemmän hänen onnensa kuin hänen kykynsä ansioksi sitä, mitä hän ilman kumpaakin sai aikaan. Meidän päivinämme, paavi Aleksanteri VI:n hallitessa, joutui jo vuosia sitten orvoksi jäänyt Oliverotto da Fermo enonsa Giovanni Foglianin huostaan, joka antoi hänet aivan nuorena Paolo Vitellille sotilaaksi, jotta poika hänen päällikkyytensä alaisena oppisi ja pääsisi kohoamaan johonkin korkeaan sotilasarvoon. Paolon kuoltua hän palveli tämän veljeä Vitellozzoa, ja ollen älykäs sekä ruumiillisesti ja henkisesti etevä, hän sangen lyhyessä ajassa kohosi Vitellozzon ensimäisten miesten joukkoon. Mutta koska hänestä tuntui orjalliselta palvella muita, niin hän päätti muutamien Fermon kansalaisten avulla, joille orjuus oli rakkaampi kuin isänmaan vapaus, ja Vitellozzon myötävaikutuksella vallata Fermon. Hän kirjoitti siis Giovanni Foglianille haluavansa niin monen vuoden poissaolon perästä käydä katsomassa häntä ja kotikaupunkiansa sekä siellä olevia perintötiluksiaan. Ja koska hän muka aina oli etsinyt yksinomaan kunniaa, niin tahtoi hän, jotta hänen kaupunkilaisensa näkisivät, ettei hän ollut turhaan hukannut aikaansa, saapua kotiinsa kunniakkaalla tavalla, saattueena sata ratsumiestä ystäviään ja palvelijoitaan. Sentähden hän pyysi enoaan toimimaan niin, että fermolaiset ottaisivat hänet kaikella arvonannolla vastaan, koska se olisi kunniaksi ei vain hänelle vaan myöskin enolle, jonka kasvatti hän oli.

Giovanni tekikin kaiken voitavansa sisarenpoikansa hyväksi, sai fermolaiset ottamaan hänet juhlallisesti vastaan ja majoitti hänet taloonsa. Täällä Oliveretto muutamassa päivässä järjesti kaikki valmiiksi aikomaansa rikosta varten ja pani sitten toimeen muhkeat kemut, joihin kutsui Giovanni Foglianin ja kaikki Fermon ensimäiset miehet. Kun sitten syönti ja muu sellaisissa kemuissa tavanomainen meno oli lopussa, alkoi Oliverotto taitavasti puhella vakavista asioista, kuvaillen paavi Aleksanterin ja hänen poikansa Cesaren mahtavuutta ja heidän yrityksiään. Giovannin ja muiden vieraiden ottaessa osaa keskusteluun hän äkkiä nousi pystyyn, sanoen että moisista asioista oli paras puhua salaisemmassa paikassa, ja vetäytyi erääseen kamariin, jonne Oliverotto ja muut kaupunkilaiset seurasivat häntä. Tuskin olivat he siellä istuutuneet, kun joukko sotilaita hyökkäsi esiin piilopaikoistaan, surmaten Giovannin ja kaikki muutkin.