Mainitsematta ovat enää vain hengelliset ruhtinaskunnat, joiden suhteen kaikki vaikeudet ovat olemassa ennen niiden omistamista; niiden hankkimiseen näet tarvitaan joko kykyä tai onnea, mutta niiden säilyttämiseen ei tarvita kumpaakaan, koska ne pysyvät pystyssä uskonnon vanhojen laitosten turvissa, jotka ovat niin lujat ja sitä laatua, että turvaavat ruhtinaansa aseman, elipä ja käyttäytyipä hän miten hyvänsä. Vain näillä ruhtinailla on valtio, jota he eivät puolusta, ja alamaiset, joita he eivät hallitse. Eikä kukaan riistä heiltä heidän puolustamattomia valtioitaan, yhtä vähän kuin heidän alamaisensa ovat huolissaan siitä, ettei heitä hallita, eivätpä edes ajattele voivansa luopua heistä. Niinpä vain nämä ruhtinaskunnat ovat turvallisia ja onnellisia. Mutta koska niiden olemassaoloon vaikuttavat sellaiset voimat, joiden selvittämiseen ihmisjärki ei pysty, niin jätän ne sikseen; koska Jumala ne asettaa ja pitää pystyssä, olisi julkeaa ja uhkarohkeaa ihmisen ryhtyä niitä käsittelemään.[28]
Jos minulta kumminkin kysyttäisiin, miten Kirkko maallisessa suhteessa on päässyt sellaiseen mahtavuuteen, että se tätä nykyä, oltuaan aina paavi Aleksanterin aikoihin saakka italialaisten mahtimiesten, eikä ainoasti todellisten mahtajain, vaan myös jokaisen pikku paroonin ja herran halveksima maallisessa suhteessa, panee vapisemaan itse Ranskan kuninkaan, jonka se on karkoittanut Italiasta, samalla kun se on tuottanut tuhon Venezialle, niin en katso turhaksi, vaikkapa asia kyllä lieneekin tuttu, palauttaa sitä jonkun verran mieleen.
Ennen Kaarlen, Ranskan kuninkaan, Italiaan tuloa,[29] tämä maa oli paavin, venezialaisten, Napolin kuninkaan, Milanon herttuan ja firenzeläisten vallan alainen. Mainituilla valtioilla oli ollut kaksi päähuolta: toinen, ettei kukaan muukalainen asevoimin tunkeutuisi Italiaan, toinen, ettei kukaan heistä lisäisi valtaansa. Ne, jotka aiheuttivat enimmin huolta, olivat paavi ja venezialaiset. Venezialaisten taltuttamiseksi tarvittiin kaikkien muiden yhteen liittyminen, kuten tapahtuikin Ferraran puolustamiseksi;[30] ja paavin hillitsemiseen käytettiin Rooman paroonien apua. Nämä olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, Orsinien ja Colonnain, joilta ei koskaan puuttunut riidan aiheita. Ase kädessä he mellastivat paavin nenän edessä ja pitivät siten hänen asemansa heikkona ja voimattomana. Ja vaikka joskus esiintyi rohkeakin paavi, kuten esim. Sixtus,[31] niin ei enemmän onni kuin viisauskaan voinut selvittää häntä näistä pulmista. Siihen oli syynä heidän elämänsä lyhyys, sillä 10 vuodessa, minkä ajan paavit keskimäärin ovat hallinneet, he hädin tuskin ennättävät kukistaa yhden puolueen. Ja jos esimerkiksi joku paavi oli nöyryyttänyt Colonnat, tuli toinen, joka oli Orsinien vihollinen ja auttoi edelliset jälleen jalkeille, ennättämättä kukistaa jälkimäisiä. Tästä johtui, että paavin maallinen valta merkitsi Italiassa sangen vähän.
Vihdoin nousi paaviksi Aleksanteri VI ja osotti paremmin kuin kukaan edeltäjistään, miten paljon paavi saa aikaan rahalla ja aseilla. Käyttämällä hyväkseen poikansa, Valentinon herttuan, apua ja ranskalaisten hyökkäystä Italiaan hän suoritti kaikki ne asiat, joista olen puhunut samaisen herttuan toimien yhteydessä. Ja vaikka hänen tarkoituksensa ei ollutkaan suurentaa Kirkon vaan herttuan valtaa, kääntyi hänen työnsä kuitenkin Kirkon hyödyksi, sillä hänen kuoltuansa ja herttuan kukistuttua peri Kirkko heidän vaivannäkönsä hedelmät.
Seuraava paavi, Julius II, tapasi jo Kirkon mahtavana, koko Romagnan omistajana. Ja Aleksanteri oli kovakouraisesti nujertanut kaikki Rooman paroonit ja kukistanut sen puolueet, vieläpä keksinyt rahan kokoamiseksi sellaisia uusia keinoja, joita ei ollut käytetty aikaisemmin. Julius ei ainoasti seurannut esimerkkiä, vaan meni vielä pitemmälle. Hän aikoi hankkia Bolognan, tuhota venezialaiset ja karkoittaa ranskalaiset Italiasta. Ja kaikissa näissä yrityksissä hän todella onnistui, mikä on hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän ryhtyi niihin Kirkon eikä kenenkään yksityisen hyväksi.
Colonnain ja Orsinien puolueet hän pysytti samassa tilassa, missä hän ne oli tavannut; ja vaikkapa näillä olikin keskinäisiä riidanaiheita, niin kuitenkin kaksi seikkaa piti heitä aisoissa, nimittäin ensiksi Kirkon mahtavuus, joka pelotti heitä, ja toiseksi heikäläisten kardinaalien puute. Juuri nämä näet ovat heidän keskinäisten riitojensa syynä, sillä milloin vain heikäläisiä on kardinaaleina, eivät he voi pysyä rauhallisina; nämä näet yllyttävät puolueitansa sekä Roomassa että Rooman ulkopuolella, ja asianomaisten paroonien täytyy heitä puolustaa. Siten prelaattien kunnianhimo aiheuttaa myös paroonien väliset riidat ja mellakat.
Niinpä siis hänen pyhyytensä paavi Leo sai haltuunsa paavinistuimen sangen mahtavana, ja hänestä voidaan toivoa, että hän, samoinkuin hänen edeltäjänsä jo suurensivat sitä asevoimin, puolestaan hyvyydellään ja lukemattomilla muilla hyveillään hankkii sille vielä enemmän suuruutta ja arvoa.[32]
12. luku.
Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.
Käsiteltyäni täten erikseen niiden ruhtinaskuntain eri lajeja, joita alussa otin selvitelläkseni, ja tarkasteltuani eri puolilta niiden menestyksen tai rappion syitä sekä osotettuani ne keinot, joiden avulla monet ovat koettaneet niitä hankkia ja pitää hallussaan, tahdon nyt lopuksi puhua yleisesti niistä hyökkäys- ja puolustuskeinoista, joita tarvitaan itsekussakin näistä valtioista.