Olemme jo ylempänä lausuneet, että ruhtinaan tulee asettaa valtansa perustukset lujalle pohjalle, muutoin hän varmasti joutuu häviöön. Kaikkien valtioiden, niinhyvin uusien kuin vanhojen ja sekamuotoisten, parhaat perustukset ovat hyvät lait ja hyvä sotajoukko. Mutta koska hyvät lait eivät voi menestyä ilman hyvää sotajoukkoa, ja hyvä sotajoukko taas edellyttää hyviä lakeja, niin jätän tässä lait sikseen ja puhun vain sotajoukosta.
Sanon siis, että ne joukot, joilla ruhtinas puolustaa valtiotaan, ovat joko omia tai palkattuja tai apuväkeä tai sekalaisia. Palkka- ja apujoukot ovat hyödyttömiä ja vaarallisia, ja se ruhtinas, jonka valta nojautuu palkkajoukkoihin, ei koskaan seiso lujalla ja varmalla pohjalla. Ne ovat näet keskenään eripuraisia, pöyhkeitä, kurittomia ja epäluotettavia, julkeita ystävien, pelkureja vihollisen edessä; ne eivät pelkää Jumalaa eivätkä ole uskollisia ihmisille; häviösi lykkäytyy vain niin kauan kuin vihollisen hyökkäys viipyy; rauhan aikana he ryöstävät sinut puhtaaksi, viholliset taas sodassa. Syynä siihen on se, ettei heillä ole muuta harrastusta tai aihetta käydä sotaa kuin pieni palkkansa, joka ei riitä tekemään heitä halukkaiksi kuolemaan puolestasi. He tahtovat kyllä olla sotamiehiäsi rauhan aikana, mutta sodan sytyttyä he pakenevat tai karkaavat.
Tämän seikan voi helposti todeta, sillä Italian nykyinen rappiotila ei johdu mistään muusta kuin siitä, että täällä niin monet vuodet on turvauduttu palkkajoukkoihin. Ne ovat kyllä joskus saavuttaneet menestystäkin, vieläpä joskus näyttäyneet urhoollisiksi keskenänsä, mutta muukalaisen tullessa he ovat osottaneet oikean laatunsa. Senpätähden voikin Ranskan kuningas Kaarle aivan käden käänteessä vallata Italian. Ja ne, jotka sanovat meidän syntiemme olleen siihen syynä, sanoivat totuuden; mutta syynä eivät olleet heidän luulemansa synnit, vaan minun mainitsemani. Ja koska syy oli ruhtinaissa, on rangaistuskin kohdannut heitä.
Tahdon vielä selvemmin osottaa näiden joukkojen turmiollisuuden. Palkkasoturien päälliköt joko ovat sangen kelvollisia miehiä tai eivät ole. Edellisessä tapauksessa heihin ei liioin voi luottaa, koska he aina etsivät omaa suuruuttansa joko kukistamalla sinut, joka olet heidän isäntänsä, tai kukistamalla muut vastoin sinun tahtoasi; mutta jos taas päällikkö ei ole kunnollinen, niin hän tavallisesti saattaa sinut häviöön. Jos väitetään, että jokainen aseellinen päällikkö, olkoon sitten palkattu tai ei, menettelee samalla tavalla, niin vastaan, että ruhtinaan on sodan sattuessa meneteltävä toisin kuin tasavallan. Ruhtinaan tulee itsensä lähteä liikkeelle ja olla oma sotapäällikkönsä; tasavallan taas pitää valita siihen kansalaisiaan; ja jollei valittu osottaudu toimeensa päteväksi, täytyy hänet vaihtaa toiseen, mutta jos hän on kykenevä, on hänet lakien avulla pysytettävä paikallaan.
Kokemus osottaa, että ruhtinaat ja tasavallat omin joukoin menestyvät oivallisesti, kun sen sijaan palkkasoturit saavat aikaan pelkkää pahaa. Tasavalta, jolla on oma sotaväki, välttyy helpommin joutumasta jonkun oman kansalaisensa sorrettavaksi kuin sellainen, joka käyttää palkkajoukkoja. Rooma ja Sparta olivat vuosisatoja vapaita oman sotaväkensä suojassa. Sveitsiläiset ovat sangen hyvin asestettuja ja siten myös sangen vapaita. Esimerkin entisaikojen palkkajoukoista tarjoavat karthagolaiset, jotka ensimäisen roomalais-sotansa päätyttyä olivat joutumaisillaan palkkasoturiensa mielivaltaan, vaikkapa niiden johtajina olikin heidän omia kansalaisiaan. Epaminondaan kuoltua ottivat thebalaiset sotaväkensä päälliköksi Makedonian Philippoksen, joka voittonsa jälkeen riisti heiltä vapauden. Milanolaiset palkkasivat herttuansa Filippon[33] kuoltua Francesco Sforzan sotapäällikökseen venezialaisia vastaan. Mutta niin pian kuin hän Caravaggion[34] luona oli voittanut viholliset, hän liittyikin näihin kukistaakseen omat isäntänsä, milanolaiset. Hänen isänsä, Sforza,[35] joka oli Napolin kuningattaren Johannan sotapalveluksessa, jätti kuningattaren yht'äkkiä suojattomaksi, niin että tämän täytyi, jottei kadottaisi valtakuntaansa, heittäytyä Aragonian kuninkaan syliin.
Joskin venezialaiset ja firenzeläiset muinoin ovat tällaisten joukkojen avulla suurentaneet valtaansa, ja joskaan niiden johtajat eivät ole tekeytyneet ruhtinaiksi, vaan päinvastoin puolustaneet heitä, niin on huomattava, että tässä asiassa on hyvä onni suosinut firenzeläisiä. Niistä kelvollisista sotapäälliköistä, jotka olisivat voineet olla heille vaarallisia, muutamat näet eivät ole olleet voitokkaita, toiset taas ovat kohdanneet vastustusta, ja toiset ovat kääntäneet kunnianhimonsa muualle. Giovanni Acuto[36] esim. ei saanut voittoja; näin ollen on mahdotonta tuntea hänen uskollisuuttaan. Mutta jos hän olisi voittanut, silloin — sen jokainen myöntänee — firenzeläiset olisivat joutuneet hänen mielivaltaansa. Sforzan alituinen vastustaja oli Braccio[37] sotureineen, ja molemmat pitivät toisiaan silmällä; Francesco kohdisti kunnianhimoiset aikeensa Lombardiaan, Braccio Kirkkovaltioon ja Napolin kuningaskuntaan.
Mutta kääntykäämme nykypäivien tapauksiin. Firenzeläiset valitsivat sotapäällikökseen Paolo Vitellin, erittäin neuvokkaan miehen, joka yksityishenkilön asemasta oli kohonnut sangen suureen arvoon.[38] Jos hän olisi valloittanut Pisan, ei kukaan voisi kieltää, etteikö firenzeläisten olisi täytynyt alistua hänen valtaansa, sillä jos hän olisi siirtynyt vihollisten palvelukseen, eivät he olisi enää mahtaneet mitään, ja jos he olisivat pitäneet hänet päällikkönään, olisi heidän täytynyt totella häntä. Jos taas tarkastellaan venezialaisten saavutuksia, nähdään, että he toimivat varmasti ja kunniakkaasti niin kauan kuin kävivät sotaa omin miehin, eivätkä vielä olleet ryhtyneet sotatoimiin mantereella; siihen saakka he sotivat miehuullisesti aatelistonsa ja asestetun rahvaansa avulla. Mutta alettuansa käydä myös maasotaa he unohtivat entisen kuntonsa ja alkoivat noudattaa muun Italian tapaa. Ryhtyessään valloituksiin mantereella heidän ei aluksi tarvinnut liioin pelätä sotapäällikköjään, koska heidän alueensa oli verrattain pieni, mutta heidän arvovaltansa sitä suurempi. Mutta kun he Carmagnolan[39] johdolla olivat lisänneet valtauksiaan, he piankin saivat huomata erehtyneensä. Kun he näet hänen johdollaan olivat voittaneet Milanon herttuan, niin he huomasivat hänet perin voimalliseksi, ja nähtyänsä samalla hänen vitkastelevan sodassa, he arvelivat, etteivät he enää voisi saada voittoja hänen johdollaan, mutta eivät sittenkään tahtoneet tai voineet erottaa häntä, peläten siten menettävänsä jo voitetut edut. Senpätähden heidän oli pakko, oman turvallisuutensa vuoksi, murhauttaa hänet. Sen jälkeen on heillä ollut sotapäällikköinä Bartolomeo da Bergamo, Roberto da San Severino, kreivi di Pitigliano[40] y.m., joiden tappioita heidän täytyi pelätä enemmän kuin heidän voittojaan, kuten kävikin Vailan luona,[41] missä yksi ainoa taistelu riisti heiltä kaiken sen, mitä he kahdeksassasadassa vuodessa niin suurin ponnistuksin olivat saavuttaneet. Tällaiset joukot tekevät näet valloituksia hitaasti, vitkaan ja vähin erin, mutta tuottavat helposti äkillisiä ja suunnattomia häviöitä.
Koska nämä esimerkit ovat saattaneet minut puhumaan Italiasta, jossa jo kauan aikaa on käytetty palkkajoukkoja, niin tahdon käydä asiaan juurta jaksaen käsiksi, osottaakseni sen alkuperän ja kehityksen, jotta paha voitaisiin aikanaan helpommin parantaa. Meidän tulee ottaa huomioon, kuinka Italia, keisarivallan viime aikoina menettäessä siellä merkityksensä ja paavin maallisen mahdin suuresti lisääntyessä, on nopeasti jakautunut moniin valtioihin.
Useat suuret kaupungit tarttuivat näet aseihin aatelistoaan vastaan, joka keisarin aikaisemmin suosimana sorti niitä, kun taas Kirkko niitä kannatti, voittaakseen siten maallista vaikutusvaltaa. Toisissa taas niiden omat kansalaiset kohosivat ruhtinaiksi. Siten joutui miltei koko Italia Kirkon ja muutamien tasavaltojen haltuun; ja kun ei Kirkko pappeineen eivätkä tasavallat porvareineen pystyneet sotatoimiin, alkoivat he palkata vierasta sotaväkeä. Ensimäinen, joka hankki palkkajoukoille merkitystä, oli romagnalainen Alberigo da Como.[42] Hänen koulustaan olivat muiden muassa peräisin Sforza ja Braccio, jotka aikoinaan olivat Italiassa käskijöinä. Heidän jälkeensä seurasivat kaikki muut, jotka nykyaikaan saakka ovat johtaneet Italian sotajoukkoja; ja tuloksena heidän kyvystään ja kunnostaan on ollut, että Kaarle on samonnut läpi Italian, Ludvik on sitä ryöstänyt, Ferdinand[43] sortanut ja sveitsiläiset häväisseet.
Moisten sotaherrain tarkoitus oli ennen kaikkea alentaa jalkaväen arvoa lisätäkseen siten omien joukkojensa merkitystä. Tämän he tekivät siitä syystä, että heillä ei ollut omaa valtiota, vaan he itse huolehtivat väestään. Silloin taas pieni joukko jalkaväkeä ei kyennyt antamaan heille merkitystä, ja suurta he eivät voineet elättää. Sentähden he nojautuivat ratsuväkeen, joka vähempilukuisenakin tuotti heille arvoa ja toimeentulon. Tässä suhteessa oli jouduttu niin pitkälle, että 20,000 miehen suuruisessa sotajoukossa oli tuskin 2,000 jalkamiestä. Muutoinkin he koettivat kaikin tavoin säästää itseään ja sotilaitaan vaivoilta ja vaaroilta siten, etteivät tappaneet toisiaan taisteluissa, vaan ottivat vankeja, joista ei vaadittu edes lunnaita. He eivät koskaan öisin käyneet kaupunkien kimppuun, eivätkä myöskään kaupunkien varusväet öisin hyökänneet heidän leiriinsä. Leiriänsä he eivät varustaneet paalutuksilla eikä vallihaudoilla eivätkä käyneet talvisotaa. Tämä kaikki oli heidän sodankäyntisääntöjensä mukaista ja heidän omaa keksintöään, jotta siten, kuten sanottu, välttäisivät vaivoja ja vaaroja. Mutta juuri tällä tavoin he ovat saattaneet Italian orjuuteen ja häpeään.