13. luku.

Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.

Toinen laji hyödytöntä sotaväkeä on apujoukot eli sellainen vieraan ruhtinaan sotaväki, jonka itse olet kutsunut avuksesi ja puolustajaksesi. Niin teki äskettäin paavi Julius, joka, tultuaan Ferraraa vastaan tekemässään yrityksessä katkeraan kokemukseen palkkajoukkojensa suhteen, turvautui apujoukkoihin ja kutsui avukseen Espanjan kuninkaan Ferdinandin aseellisine voimineen.[44] Nämä joukot voivat kyllä semmoisinaan olla hyödyllisiä ja kelvollisia, mutta sille, joka ne kutsuu avukseen, ne aina ovat vahingollisia; sillä jos ne joutuvat tappiolle, olet sinäkin silloin hukassa, ja jos ne voittavat, tulee sinusta heidän vankinsa.

Vaikkapa entisajan historia tarjookin runsaasti sellaisia esimerkkejä, tahdon kuitenkin edelleen pysyä paavi Julius II:ta koskevassa, joka on vielä aivan tuore. Tahtoessaan vallata Ferraran hän ei voinut tehdä suurempaa tyhmyyttä kuin heittäytyä vieraan syliin. Hänen hyvä onnensa sentään toi väliin uuden seikan, joka pelasti hänet kokemasta huonon valintansa seurauksia. Kun näet hänen apujoukkonsa joutuivat tappiolle Ravennan luona, esiintyivät vastoin hänen ja kaikkien muiden luuloa sveitsiläiset ja ajoivat voittajat tiehensä. Niinpä hän ei joutunutkaan vihollistensa käsiin, koska ne ajettiin pakoon, eikä myöskään apujoukkojensa armoille, koska hän oli voittanut muiden avulla eikä heidän.

Firenzeläiset, ollen aivan vailla omaa sotaväkeä, lähettivät kymmenentuhatta ranskalaista Pisaa valloittamaan, mutta tästä aiheutui heille enemmän vaaraa kuin milloinkaan mistään muusta puuhasta. Samoin Konstantinopolin keisari, puolustautuakseen naapurejaan vastaan, kutsui Kreikkaan kymmenentuhatta turkkilaista, jotka sodan loputtua eivät tahtoneetkaan enää sieltä poistua; tämä oli alkuna siihen orjuuteen, johon uskottomat sitten Kreikan saattoivat.[45]

Niinpä siis se, joka ei halua päästä voittajaksi, käyttäköön tällaisia joukkoja, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin palkkaväki. Niihin luottaessasi saat olla varma häviöstä, sillä niiden kokoonpano on yhtenäinen ja ne ovat vieraan käskyvallan alaisia. Sen sijaan palkkajoukot, vaikkapa voittavatkin, tarvitsevat enemmän aikaa ja sopivan tilaisuuden vahingoittaakseen sinua. Ne eivät näet muodosta lujaa kokonaisuutta, ovat sinun haalimiasi ja palkkaamiasi, ja se henkilö, jonka sinä teet heidän päällikökseen, ei heti saa niin suurta arvovaltaa, että voisi vahingoittaa sinua. Sanalla sanoen, palkkajoukkoihin nähden on vaarallisinta heidän pelkuruutensa, apujoukkoihin nähden taas heidän rohkeutensa. Niinpä jokainen viisas ruhtinas onkin välttänyt moisia sotavoimia ja luottanut omiinsa, tahtoen mieluummin joutua ominensa tappiolle kuin voittaa vierain voimin, sillä hän ei ole katsonut todelliseksi sellaista voittoa, jonka hän on saavuttanut toisen aseiden avulla. Minä en koskaan epäröi viitata Cesare Borgiaan ja hänen tekoihinsa. Mainittu ruhtinas tunkeutui Romagnaan kokonaan ranskalaisten apujoukkojen turvissa ja valloitti niiden avulla Imolan ja Forlin. Mutta kun nuo joukot eivät enää näyttäneet hänestä luotettavilta, niin hän kääntyi palkkajoukkoihin, arvellen ne vähemmän vaarallisiksi, ja palkkasi palvelukseensa Orsinit ja Vitellit. Huomattuaan nämäkin ajan oloon epäluotettaviksi, uskottomiksi ja vaarallisiksi hän ne hajoitti ja turvautui omiin sotamiehiinsä. Ja helposti voidaankin havaita näiden eri joukkolajien välinen ero, kun tarkastetaan sitä eroa, mikä oli herttuan asemassa hänen käyttäessään ensin ranskalaista, sitten Orsinin ja Vitellin väkeä ja lopuksi luottaessaan yksistään omiin sotilaihinsa ja omaan itseensä, jolloin hän aina näki kohoavansa. Koskaan häntä ei ollut pidetty niin suuressa arvossa kuin silloin, kun jokainen näki, että hänellä oli täysin oma sotaväki.

Aikomukseni oli pysyä vain Italian tarjoomissa tuoreissa esimerkeissä, mutta en kuitenkaan halua sivuuttaa Syrakusan Hieronia, josta jo edellä olen puhunut. Kuten on jo mainittu, ottivat syrakusalaiset hänet sotapäällikökseen. Pian hän huomasi, että palkkajoukot olivat hyödyttömiä, koska niiden johtajat menettelivät samoin kuin nykyään italialaiset päälliköt; ja kun hän näki, ettei hän voinut niitä pitää eikä myöskään erottaa, hän antoi heidät kaikki hakata kappaleiksi ja kävi sen jälkeen sotaa omin voimin eikä vierain. Lisäksi tahdon palauttaa mieleen erään tätä asiaa valaisevan kohdan Vanhasta Testamentista. Kun David tarjoutui Saulille menemään filistealaisten taisteluunvaatijaa Goliathia vastaan, niin Saul, häntä rohkaistakseen, puetti hänet omaan sotisopaansa. Mutta tuskin oli David siihen pukeutunut, kun hän riisui sen yltään, sanoen ettei hän siinä asussa voisi olla vapaasti oma itsensä ja että hän tahtoi kohdata vihollisen linkonsa ja puukkonsa turvissa. Sanalla sanoen: vieraat aseet joko putoavat yltäsi, tai painavat sinua tai kiristävät.

Ludvik XI:n isä Kaarle VII, joka onnensa ja kuntonsa avulla vapautti Ranskan englantilaisista, huomasi välttämättömäksi hankkia itselleen oman sotajoukon ja perusti sentähden kuningaskuntaansa vakinaisia ratsu- ja jalkaväkikomppanioita. Hänen poikansa, kuningas Ludvik XI, sittemmin lakkautti jalkaväen ja alkoi palkata sotilaikseen sveitsiläisiä. Tämä erehdys, jonka muutkin ovat tehneet, on, kuten nykyään nähdään, syynä mainittua kuningaskuntaa uhkaaviin vaaroihin.

Suosimalla sveitsiläisiä hän näet halvensi omien joukkojensa arvoa; jalkaväki on kokonaan hajoitettu ja ratsuväki on yhdistetty vieraihin joukkoihin, niin että se, totuttuaan taistelemaan yhdessä sveitsiläisten kanssa, ei enää osaa voittaa ilman heitä. Tästä johtuu, etteivät ranskalaiset kykene pitämään puoliansa sveitsiläisiä vastaan eivätkä ilman sveitsiläisiä pysty sotimaan muita vastaan. Ranskan sotajoukot ovat siis sekalaisia, osaksi palkkaväkeä, osaksi omia miehiä; tällaiset joukot yhdessä ovat paljoa paremmat kuin yksinomaan palkkaväki tai pelkät apujoukot, mutta paljoa kehnommat kuin pelkkä kotimainen sotaväki. Sanottu esimerkki riittäköön, sillä Ranskan kuningaskunta olisi voittamaton, jos Kaarlen järjestelmää olisi kehitetty tai edes säilytetty. Mutta ymmärtämättömyydessään ihmiset ryhtyvät asiaan, joka heistä näyttää hyvältä, koska se ei heti ilmaise siinä piilevää myrkkyä, kuten edellä olen sanonut keuhkotaudista. Niinpä sellainen ruhtinas, joka ei huomaa vaaraa, ennenkuin se on jo ovella, ei todellakaan ole viisas, ja viisaus onkin annettu harvoille.

Jos tutkitaan Rooman keisarikunnan rappeutumisen alkua, huomataan että yksinomaisena syynä siihen oli goottilaisten ottaminen palkkasotureiksi. Siitä alkaen rupesivat Rooman valtakunnan voimat heikontumaan, ja kaikki se voima, jonka Rooma kadotti, siirtyi gooteille. Niinpä olenkin sitä mieltä, ettei mikään ruhtinaskunta voi olla turvallinen ilman kotimaisia joukkoja; päinvastoin se silloin on kokonaan jätetty sattuman varaan ja voimattomaksi puolustautumaan onnettomuuden kohdatessa. Aina ovatkin viisaat miehet olleet sitä mieltä, ettei ole mitään niin kehnoa ja epävakaista kuin sellainen mahti ja maine, joka ei nojaudu omiin voimiin. Ja omia voimia ovat ne, jotka on koottu sinun alamaisistasi tai kansalaisistasi tai kannattajistasi; kaikki muut ovat palkka- tai apujoukkoja. Ja keino asettaa omia joukkoja on helposti keksittävissä, jos vain harkitaan minun edellä mainitsemiani menetelmiä ja otetaan huomioon, miten Aleksanteri Suuren isä Philippos ja miten useat muut tasavallat ja ruhtinaat ovat varustautuneet ja järjestäneet tämän asian; minä puolestani luotan täydellisesti heidän toimenpiteihinsä.