14. luku.
Ruhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden.
Ruhtinaalla ei saa olla muuta aherrusta, ei muuta ajatusta eikä muuta harrastusta kuin sotalaitos, sen järjestys ja olemus. Sotataito on näet omiaan sille, joka tahtoo komentaa, ja se onkin niin vaikutusvoimainen, että se ei ainoasti suojele synnynnäisiä ruhtinaita, vaan myös usein edistää yksityisen miehen kohoamista ruhtinaan arvoon. Ja päinvastoin on nähty, kuinka monet ruhtinaat, jotka ovat ruvenneet enemmän harrastamaan huvituksia kuin sota-asioita, ovat kadottaneet valtansa. Sotataidon laiminlyönti onkin ensimäinen syy sinun valtasi häviöön, mutta jos olet siinä mestari, on se keinona vallan saavuttamiseen. Francesco Sforza, ollen sotataitoinen mies, kohosi yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi, mutta kun hänen poikansa karttoivat sodankäynnin vaivoja ja vaaroja, niin he muuttuivat herttuoista jälleen yksityishenkilöiksi. Muun pahan ohella, joka johtuu aseiden vieromisesta, seuraa myös yleinen halveksunta, joka on yksi niitä häpeätahroja, joita ruhtinaan tulee välttää, kuten etempänä aion osottaa.
Aseellista ja aseetonta ei näet ollenkaan voi verrata toisiinsa, eikä liioin voida olettaa, että aseellinen tottelisi vapaaehtoisesti aseetonta tai että aseeton tuntisi itsensä turvalliseksi aseellisten palvelijainsa seurassa. Eihän ole mahdollista toimia menestyksellisesti yhdessä, jos toinen puoli osottaa halveksimistaan, toinen epäluuloaan. Niinpä muiden jo mainittujen haittojen ohella seuraa vielä sekin, että ruhtinas, joka ei ymmärrä sota-asioita, ei voi saavuttaa sotamiestensä kunnioitusta eikä luottaa heihin. Ei siis pidä ruhtinaan koskaan laiminlyödä sota-asiain harrastusta, ja rauhan aikana on hänen niitä harrastettava vielä enemmän kuin sodassa, mikä voi käydä päinsä kahdella tavalla, nimittäin käytännöllisesti ja tietoperäisesti.
Käytännöllisesti se tapahtuu siten, että hän hyvin järjestää ja harjoittaa sotaväkeänsä; samalla tulee hänen usein käydä metsästämässä, siten totuttaakseen ruumistaan vaivoihin ja oppiakseen sen ohella tuntemaan ja oivaltamaan paikalliset luonnonsuhteet, kuten vuorien korkeuden, laaksojen suunnan, tasankojen muodon, virtojen ja nevojen laadun, mikä kaikki vaatii mitä suurinta huolellisuutta. Tämä tuntemus hyödyttää kahdella tavalla: ensiksi, hän oppii tuntemaan oman maansa ja kykenee siten paremmin sitä puolustamaan; toiseksi, näiden paikkain käytännöllisen tuntemisen avulla hän helposti oppii oivaltamaan myös vieraan seudun, joka hänen on tarpeen tuntea. Esim. Toscanan kukkulat, laaksot, tasangot, joet ja suot ovat jossakin määrin samankaltaiset kuin muidenkin seutujen vastaavat luonnonsuhteet, joten se, joka hyvin tuntee yhden maakunnan eri puolet, voi helposti tutustua toisiinkin. Siltä ruhtinaalta, jolta tällainen kokeneisuus puuttuu, puuttuu myös oikean sotapäällikön ensimäinen edellytys. Sillä vain täten oppii yllättämään vihollisen, valitsemaan leiripaikan, johtamaan sotajoukkoja, järjestämään taistelut ja piirittämään menestyksellisesti kaupunkeja.
Muun kiitoksen ohella, jolla kirjailijat ylistävät akhaialaisten ruhtinasta Philopoimenia,[46] tavataan myös se että hän rauhankin aikana ajatteli yksistään sodankäyntitaitoa. Kuljeskellessaan ystävineen maaseudulla hän usein pysähtyi ja tiedusteli heiltä: "Kumpihan puoli olisi edullisemmassa asemassa, jos vihollinen seisoisi tuolla kukkulalla ja me olisimme tässä sotajoukkoinemme? Miten olisi varminta, hyvässä järjestyksessä, käydä hänen kimppuunsa? Jos me tahtoisimme peräytyä, kuinka olisi meidän meneteltävä; jos taas vihollinen peräytyisi, kuinka tulisi meidän ahdistaa häntä?" Retkeilyn aikana hän esitti heille kaikki ne eri asemat, joihin sotajoukko voi joutua, kuunteli heidän mielipiteitänsä ja selvitteli omiaan, vahvistaen niitä perusteillaan. Niinpä johtuikin tästä alituisesta asiain pohtimisesta, ettei sitten sodassa koskaan voinut sattua tapausta, johon hän päällikkönä ei olisi tiennyt ennakolta keinoa.
Mitä taas tulee opinnoihin, on ruhtinaan luettava historiaa ja siitä tarkasteltava etevien miesten toimia. Hänen tulee ottaa huomioonsa, kuinka he ovat menetelleet sodassa, tutkia heidän voittojensa ja tappioittensa syitä, voidakseen välttää jälkimäisiä ja ottaa oppia edellisistä. Ennen kaikkea tulee hänen menetellä samoin kuin moni entisajan etevä mies, joka on ottanut esikuvakseen jonkun ennen häntä eläneen mainion ja kuuluisan sankarin, jonka tekoja ja käytöstä hän on aina pitänyt ohjeenaan, kuten kerrotaan Aleksanteri Suuren pitäneen esikuvanaan Akhilleusta, Caesarin Aleksanteria, Scipion Kyyrosta. Se joka lukee Kyyroksen elämäkerran, minkä Ksenophon on kirjoittanut, huomaa Scipion elämästä, kuinka tämä esikuvaksi ottaminen oli hänelle kunniaksi ja kuinka Scipio koetti tapojen puhtaudessa, ystävällisyydessä, lempeydessä ja anteliaisuudessa ottaa oppia kaikesta siitä, mitä Ksenophon on kertonut Kyyroksesta.
Samalla tavoin tulee viisaan ruhtinaan menetellä. Hän ei saa olla joutilaana rauhan aikana, vaan tulee hänen ahkerasti koota sellainen pääoma, joka voi olla hänelle avuksi hädän hetkellä, niin että hän, kohtalon kääntyessä, on valmis kestämään sen iskuja.
15. luku.
Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen kiitosta tai häpeää.