Nyt jää tarkasteltavaksemme, miten ruhtinaan tulee suhtautua alamaisiinsa ja ystäviinsä. Ja tietäen monien jo kirjoittaneen tästä, pelkään näyttäväni kovin vaateliaalta, jos minäkin vielä puutun siihen, varsinkin kun minun mielipiteeni juuri tässä asiassa poikkeavat muiden lausumista. Mutta koska tarkoitukseni on kirjoittaa sellaista, josta voi olla hyötyä sille, joka sen ymmärtää, katson soveliaammaksi noudattaa asian oleellista totuutta kuin kaikenlaisia mielikuvitteluja. Monet ovat näet kuvitelleet tasavaltoja ja ruhtinaskuntia, jollaisia ei ole koskaan nähty eikä tunnettu todellisuudessa. Todellinen elämä on niin kaukana kuvitellusta, että se, joka jälkimäisen vuoksi laiminlyö edellisen, valmistaa itselleen pikemmin häviötä kuin pelastusta. Sillä sen ihmisen, joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin. Niinpä tuleekin sen ruhtinaan, joka tahtoo pysyä pystyssä, oppia menettelemään myös väärin ja toimimaan siinä suhteessa tarpeen mukaan.

Jättäen siis sikseen kaikki ruhtinaita koskevat kuvitelmat ja puhuen vain tosiasioista, väitän että kaikki ne ihmiset, joista puhutaan, ja varsinkin ruhtinaat, koska he ovat niin paljon muita korkeammalla, merkitään jollakulla niistä ominaisuuksista, jotka tuottavat heille kiitosta tai moitetta. Toista kutsutaan anteliaaksi, toista saidaksi — käyttääkseni toscanalaista sanaa, koska ahnas (avaro) kielellämme merkitsee lisäksi sellaista, joka tahtoo muita riistämällä rikastua, saita (misero) taas sellaista, joka ei henno käyttää sitäkään minkä omistaa; toista pidetään avuliaana, toista saaliinhimoisena; toista julmana, toista lempeänä; toista petollisena, toista uskollisena; toista naisellisena ja pelkurina, toista hurjana ja rohkeana; toista ystävällisenä, toista röyhkeänä; toista irstaana, toista siveänä; toista vilpittömänä, toista viekkaana; toista kovana, toista herkkätunteisena; toista vakavana, toista kevytmielisenä; toista uskonnollisena, toista epäuskoisena; ja niin edespäin.

Tiedän jokaisen myöntävän, että olisi mitä kiitettävin asia, jos ruhtinas kaikista edellä luetelluista ominaisuuksista omaisi parhaat. Mutta kun jo itse ihmisluonto on sellainen, ettei hän voi omata niitä kaikkia eikä niitä kokonansa toteuttaa, täytyy hänen sen sijaan olla niin ymmärtäväinen, että osaa välttää sellaisten paheiden tuottamaa huonoa mainetta, jotka voivat viedä häneltä vallan. Tosin tulee hänen, mikäli mahdollista, varoa sellaisiakin paheita, joista ei ole sama seuraus; mutta jollei se ole mahdollista, ei hänen tarvitse pitää siitä yhtä paljon lukua. Vihdoin ei ole syytä liioin arkailla sellaisten paheiden tuottamaa häpeää, joita karttaen on vaikea säilyttää valtaansa, sillä kuitenkin kaikitenkin on asioita, jotka näyttävät hyveiltä, mutta siitä huolimatta vievät noudattajansa perikatoon, kun taas on toisia, jotka näyttävät paheilta ja kuitenkin ovat syynä noudattajansa turvallisuuteen ja menestykseen.

16. luku.

Anteliaisuudesta ja saituudesta.

Lähtökohtanani ensimäiset edellä luetelluista ominaisuuksista, väitän että anteliaan maineessa oleminen on edullista. Kumminkin sellainen anteliaisuus, joka ei tuota sinulle kunnioitusta, on sinulle vahingollinen. Sillä jos sinä harjoitat anteliaisuuttasi oikealla tavalla, kuten tulee ja sopii, mutta sitä ei tunneta, niin sinua piankin syytetään sen vastakohdasta. Senpätähden täytyykin sen, joka tahtoo ihmisten silmissä käydä anteliaasta, kaikin tavoin ilmaista rikkauttaan. Täten ruhtinas useimmiten kuluttaa siihen kaikki varansa ja on lopuksi pakoitettu, pysyäkseen edelleen anteliaan maineessa, rasittamaan alamaisiansa kaikenlaisilla veroilla ja maksuilla sekä tekemään kaikkensa rahojen hankkimiseksi. Siten hän piankin joutuu alamaistensa vihoihin, vieläpä köyhyytensä takia kaikkien muidenkin halveksimaksi. Ja koska hänen anteliaisuutensa on vahingoittanut useita, mutta hyödyttänyt harvoja, käy hänen huonosti heti ensimäisen vaaran tai vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta jos hän taas, sen huomattuaan, tahtoo peräytyä, aletaan häntä heti syyttää kitsaudesta.

Kun ruhtinas siis toimii vain omaksi vahingokseen, jos siten pyrkii anteliaan maineeseen, on oikeampaa, ettei hän viisaana miehenä liioin arkaile kitsaan nimeä. Ajan pitkään häntä näet sittenkin pidetään anteliaana, kun nähdään, että juuri hänen säästäväisyytensä vuoksi hänen tulonsa riittävät, niin että hän voi puolustautua, kun hänen päällensä hyökätään, ja ryhtyä yrityksiinsä kansaansa rasittamatta. Siten hän joutuu osottamaan anteliaisuutta kaikille niille, joilta hän ei riistä, ja sellaisia on runsaasti, ja kitsautta niille, joille hän ei ole mitään antanut, ja niitä on vähän.

Meidän aikanamme olemme nähneet vain kitsaina pidettyjen toimittavan suuria asioita; muut ovat joutuneet häviöön. Paavi Julius II osottautui kylläkin anteliaaksi päästäksensä paavin istuimelle; mutta sittemmin hän ei enää siitä erityisemmin välittänyt, voidakseen käydä sotaa Ranskan kuningasta vastaan. Monet sotansa hän on suorittanut ilman ylimääräisiä veroja, koska hänen pitkällinen säästäväisyytensä kykeni peittämään liiat menot. Jos nykyinen Espanjan kuningas olisi ollut anteliaan maineessa, hän ei koskaan olisi voinut voitollisesti suorittaa niin monia suuria yrityksiään. Välttääkseen alamaistensa ryöstämistä, voidakseen puolustaa asemaansa ja karttaakseen köyhäksi ja mitättömäksi joutumistaan ja riistäjän nimeä, tulee ruhtinaan vähemmän välittää siitä, että häntä kutsutaan saidaksi, sillä tämä on yksi niistä vioista, jotka pitävät hänen valtaansa pystyssä.

Jos joku väittäisi, että Caesar anteliaisuutensa avulla kohosi yksinvaltaan ja että monet muut, koska he ovat esiintyneet ja koska heitä on pidetty anteliaina, ovat nousseet mitä korkeimpiin asemiin, vastaan: joko sinä jo olet ruhtinas tai vasta siksi pyrit. Edellisessä tapauksessa on anteliaisuus vahingollinen, jälkimäisessä taas on sangen tarpeellista olla anteliaan maineessa; ja Caesar oli juuri sellainen, joka tahtoi päästä Rooman valtiaaksi. Mutta jos hän siksi päästyään olisi elänyt kauemmin eikä olisi vähentänyt menojaan, olisi hän kadottanut valtansa.

Jos taas joku sanoisi, että on ollut paljon peräti anteliaina pidettyjä ruhtinaita, jotka sotajoukkoineen ovat suorittaneet suuria tekoja, vastaan siihen: ruhtinas kuluttaa joko omia ja alamaistensa varoja tai vieraiden. Edellisessä tapauksessa hänen tulee olla säästeliäs, jälkimäisessä mahdollisimman runsaskätinen. Sillä sen ruhtinaan, joka elättää toimivaa sotaväkeänsä saaliilla, ryöstöillä, paloveroilla ja muiden omaisuudella, täytyy olla antelias; muutoin sotamiehet eivät seuraisi häntä. Sen suhteen, mikä ei ole sinun eikä alamaistesi omaa, voit olla sangen runsaskätinen, kuten aikoinaan olivat Kyyros, Caesar ja Aleksanteri; sillä vieraan omaisuuden tuhlaaminen ei vähennä arvoasi vaan päinvastoin lisää. Ainoasti omien varojesi tuhlaus vahingoittaa sinua. Eikä mikään ole omiaan siinä määrin kuluttamaan itsensä kuin anteliaisuus, sillä sitä mukaa kuin sinä harjoitat sitä, kadotat mahdollisuuden sitä harjoittaa ja muutut köyhäksi ja halveksituksi tai, jos tahdot karttaa köyhyyttä, ryöstönhaluiseksi ja vihatuksi. Ja ennen kaikkea tulee ruhtinaan varoa, ettei häntä ruvettaisi halveksimaan ja vihaamaan, mutta juuri anteliaisuudesta on hänelle sellainen seuraus. Niinpä onkin viisaampaa kantaa saiturin nimeä, joka kyllä saattaa huonoon huutoon, mutta ei vihan esineeksi, kuin anteliaan maineeseen päästäkseen saada rosvon nimi, joka tuottaa sekä häpeää että vihaa.